Ja Dandie kumarsi ja läksi.
37 luku.
HAUTAUS.
"Teidän majesteettinne", sanoi Mannering, "on juhlallistuttanut hallituksesta-luopumisenne laupeuden ja armeliaisuuden teolla. Tuo mies tuskin ryhtyy käräjöimään."
"Ei, siinä te erehdytte kerrassaan", vastasi kokenut lakimies. "Ainoana erotuksena on, että minä olen menettänyt päämieheni ja palkkioni. Hän ei lepää ennenkuin löytää jonkun rohkaisijakseen ennakolta päättämäänsä hupsuuteen. Ei, ei! Minä olen vain näyttänyt teille toisenkin heikon kohtani — minä aina lauvantai-iltasin puhun totta."
"Ja joskus viikollakin, luulisin", huomautti Mannering samaan sävyyn.
"No, kyllähän, mikäli kutsumukseni sallii. Minä olen, kuten Hamlet sanoo, välttävän rehellinen, kun päämieheni ja heidän neuvojansa eivät tee minua välineeksi viemään heidän kahteen kertaan tilattuja valheitansa tuomarin pöytään. Mutta oportet vivere![42] surullinen seikka. — Ja nyt asiaamme. Minua ilahuttaa, että vanha ystäväni Mac-Morlan on lähettänyt teidät minun luokseni; hän on toimelias, rehellinen ja älykäs mies, kauvan ollut sijaissheriffinä silloisessa minun piirissäni ja vielä samassa virassa. Hän tietää minun kiintyneen tuohon onnettomaan Ellangowanin perheeseen ja Lucy-parkaan. En ole tyttöä nähnyt sitte kun hän oli kahdentoista vanha, ja olipa hän silloin suloinen ja kaunis tyttönen hyvin hupelon isän hoidossa. Mutta harrastukseni Lucyyn polveutuu aikaisemmalta ajalta. Minut kutsuttiin, mr. Mannering, silloisena piirikunnan sheriffinä tutkimaan murhaa, joka oli tehty Ellangowanin lähellä samana päivänä, jona tämä lapsi-parka syntyi. Samaiseen verityöhön sisältyi hänen ainoan veljensä, noin viisivuotiaan pojan kuolema tai ryöstö, minun valitettavasti kykenemättäni saamaan selville, mikä kummallinen yhteys näillä kahdella tapauksella oli. Hohoi, eversti, en eläissäni unohda sen aamun surkeutta Ellangowanin perheessä! — isä suunniltaan tuskasta — äiti ennenaikaiseen synnytykseen menehtyneenä — avuton lapsi melkein ihan hoitajattomaksi ilmestyneenä kitisten ja poraten tähän kurjaan maailmaan moisella sanomattoman surkeuden hetkellä. Me lakimiehet emme ole rautaa, sir, tai messinkiä, yhtä vähän kuin te soturit olette terästä. Me olemme siviiliyhteiskunnan rikoksille ja ahdingoille tutut, kuten te sotatilan surullisille tapauksille, ja kumpaisillekin on kenties joku erä paatumusta tarpeellinen velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta paholainen vieköön soturin, jonka sydän voi olla yhtä kova kuin miekkakin, ja hänen akkansa siepatkoon lakimiehen, joka otsansa sijasta silaa povensa vaskella! — Mutta hei, minähän menetän lauvantai-iltani — uskotteko ystävällisesti minulle nämä miss Bertramin asiata koskevat paperit? Ja malttakaahan — huomenna te syötte nuorenmiehen päivällisen vanhan lakimiehen parissa, — minä vaadin, täsmälleen kolmelta — ja tulkaa tuntia aikaisemmin. Vanha neiti haudataan maanantaina; meillä on orvon asia ja lainaammekin sunnuntailta tunnin puhellaksemme tästä hommasta — vaikka pelkäänkin, ettei mitään ole tehtävissä, jos hän on muuttanut perintömääräystänsä — ellei se kenties ole tapahtunut näiden kuudenkymmenen päivän kuluessa, ja silloin, jos miss Bertram pystyy osottamaan olevansa lain mukaan perillisen asemassa, niin — Mutta sielläpä vasallini jo kuulostavat kärsimättömiltä interregnumiinsa[43] — en kehota teitä yhtymään jälleen seuraamme, eversti; se olisi suopeutenne kiusaamista, paitsi jos olisitte alottanutkin päivänne meidän kanssamme, vähitellen lipuen viisaudesta hilpeyteen ja hilpeydestä — tuota — tuota noin — huikenteluun. Hyvää yötä — Harry, saattakaahan mr. Manneringia hänen asuntoonsa — eversti, odotan teitä hiukan yli kello kahdelta huomenna."
Eversti palasi majataloonsa, yhtä suuresti kummastellen niitä lapsellisia kujeita, joista oli oppineen neuvonantajansa tavannut, suoruutta ja tervettä järkeä, jotka hän oli silmänräpäyksessä saanut ammattinsa vaatimusten tarpeiksi, ja tunteellista sävyä, jolla hän puheli ystävättömästä orvosta.
Kun eversti ja seuralaisista mahdollisimman hiljainen ja harvasanainen mestari Sampson seuraavana päivänä lopettivat aamiaistaan, jonka teen Barnes oli valmistanut ja laseihin kaatanut, sitte kun koulumestari oli yrityksessään hyppysensä polttanut, osotettiin äkkiä huoneeseen mr. Pleydell. Sievästi suittu lyhykäinen valetukka, jonka jokaiselle hiuskarvalle oli innokas ja huolellinen parturi jakanut oikean osuutensa tukkajauhoa; hyvin harjattu musta puku, peräti puhtaat kultasolkiset kengät ja kultapää keppi; pikemmin pidättynyt ja muodollinen kuin tunkeutuva sävy, joka silti ilmaisi vain omaksuttua tapaa, eikä suinkaan kömpelyyttä; kasvot, joiden ilmehikkäät ja hieman leikkisät piirteet olivat täydellisessä levossa — kaikki ilmaisi edellisen illan huvittelijaan verraten aivan eri olentoa. Silmän oveluutta ja terävyyttä säihkyvä välähdys oli ainoana huomattavana ilmeenä, joka muistutti "lauvantai-illan miestä".
"Olen saapunut", hän sanoi hyvin kohteliaana esiintyen, "käyttämään kuninkaallista vaikutusvaltaani teidän hyväksenne hengellisissä kuten ajallisissakin asioissa — saanko saattaa teitä presbyteeriseen kirkkoon tai episkopaaliseen rukoushuoneeseen? Tros Tyriusve, lakimies, tiedättehän, on molempia uskontoja, tai minun tulisi paremminkin sanoa molempia muotoja. Vai saanko auttaa teitä muulla tavoin viettämään aamupäiväänne? Suonette anteeksi vanhanaikaisen tyrkyttelyni — synnyin aikaan, jolloin skotlantilaista syytettiin vieraanvaraisuuden puutteesta, jos hän tuokioksi jätti vieraansa yksikseen muulloin kuin hänen nukkuessaan — mutta toivoakseni sanotte minulle heti, jos epäaikaisesti tulen."