"Ka, jollei se luullaksenne ole vastoin lakia, niin sopiipa tuota yrittää."
"Maltas, maltas!" huudahti Pleydell, "muutoin sattuu toinen loordi Soulisin erehdys. Kuulehan, hyvä mies, ymmärrä minua; kehotan sinua harkitsemaan, kuinka peräti turhanaikaiseen ja hupsuun käräjöimiseen haluat antautua."
"Niinkö, sir?" sanoi Dandie pettyneellä äänellä. "Ette sitte taidakaan käydä puolelleni?"
"Minäkö! En — mene kotiisi, mene kotiisi, ottakaa ryypyt ja sopikaa."
Dandie näytti vain puolittain tyytyväiseltä ja pysyi yhä paikoillaan.
"Mitään muuta, ystäväni?"
"Vain sen kuolleen neidin perimisestä, sir, Singlesiden vanhan miss
Margaret Bertramin."
"Kas, mitä hänestä?" kysyi neuvonantaja hiukan ihmeissään.
"No, ei meillä mitään sukusuhteita ole Bertrameihin laisinkaan", selitti Dandie; "isoisiahan ne olivat ihmisiä meihin verraten. Mutta Jean Liltup, joka oli vanhan Singlesiden emännöitsijä ja noiden kahden edesmenneen neitokaisen äiti — joista nyt jälkimäinen kuoli jo mielestäni kypsyneellä ijällä — Jean Liltup oli Liddelistä peräisin, ja hän oli siksi läheistä sukua meille kuin minun äitini sisarpuolen pikkuserkku. Hän lyöttäysi yhteen Singlesiden kanssa kieltämättä jo emännöitsijänä, ja ikävä kiusa ja suru se oli hänen omaisilleen ja sukulaisilleen. Mutta Singleside tunnusti avioliiton ja tyydytti kirkon — ja nyt minä tahtoisin teiltä tietää, eikö meillä lain mukaan ole jotakin vaadittavaa?"
"Ei niin hiventäkään."
"No, siitä emme sen köyhemmiksi tule", puheli Dandie; "mutta hän on saattanut meitä ajatella, jos tuli tehneeksi testamenttia. Niin, sir, olenpa sanonut sanottavani — toivotan teille vain hyvää yötä, ja —" pistäen käden taskuunsa.
"Ei, ei, ystäväni; minä en milloinkaan ota palkkiota lauvantai-iltasin tai kirjallista selitystä saamatta — menehän, Dandie."