"Ka, eipä monta", sanoi Dandie ohaustaan kynsien; "paikka on korkealla ja tuulille alttiina — ruokkii se sian, tai ehkäpä hyvänä vuonna kaksi".
"Ja mokoman laitumen takia, joka kenties vastaa viittä shillingiä vuodessa, sinä olet valmis haaskaamaan sata puntaa tai pari?"
"Ei, sir, en ruohon arvon takia", vastasi Dinmont, "vaan oikeuden tähden".
"Hyvä ystävä", neuvoi Pleydell, "oikeuden kuten armeliaisuudenkin tulisi alkaa kotoa. Tee sinä oikeutta vaimollesi ja perheellesi, äläkä asiata sen enempää mielessäsi pidä."
Dinmont vielä viivyskeli, kieritellen hattua kädessään. "En minä sen puolesta, sir — mutta pahahan olisi minun antaa hänen pöyhkeillä — hän vakuuttaa tuovansa kaksikinkymmentä todistajaa — ja minä olen varma siitä, että yhtä useat ovat valmiit vannomaan minun hyväkseni kuin hänenkin, ihmisiä, jotka ovat ikänsä Kaarlolan maalla asuneet eivätkä soisi maan menettävän mahtiansa."
"Perhana, hyvä mies, jos se on kunniakysymys", sanoi asianajaja, "niin mikseivät omistajanne siihen ryhdy?"
"Enpä tiedä, sir" (jälleen raapien päätänsä), "ei ole viime aikoina ollut vaaliotteluita, ja lairdit ovat kovin naapurillisia, ja Jaakko ja minä emme saa niitä pannuksi ikeeseen siitä kaikesta, mitä niille puhumme — mutta jos luulette, että me voisimme pidättää veron —"
"Ei, ei! Sepä ei mitenkään käy päinsä", epäsi Pleydell. "Hitto teidät periköön, miksette ota karttuja ja ratkaise keskenänne?"
"No, hei, sir", vastasi lampuoti, "sitäkin olemme jo kolmasti yrittäneet — kahdesti tilalla ja kolmannen kerran Lockerbyn markkinoilla. Mutta miten ollakaan — olemmepa molemmat aika terhakoita karttusilla, eikä siitä oikein tolkkua tullut."
"No miekkasille sitte, kuten isänne ennen tekivät, ja horna teidät nielköön", tokaisi lainoppinut.