"Ja kuitenkaan ei tuossa kunnianarvoisassa hengenmiehessä", sanoi Pleydell, "josta minä sydämellisesti pidän hänen isänsä ja itsensä tähden, ole jälkeäkään siitä yrmeästä tai farisealaisesta ylpeydestä, josta on syytetty muutamia aikaisempia Skotlannin kalvinistisia kirkkoisiä. Hänen virkaveljensä ja hän ovat eri kannalla ja johtavat eri puolueita seurakunnassa, muutamiin erityisiin kirkkokurin kohtiin nähden, mutta hetkeksikään menettämättä henkilökohtaista ystävällisyyttä tai arvonantoa toisiansa kohtaan, tai sallimatta häijyyden sekaantua vastustukseen, joka on kumpaiseltakin puolelta vakaata, heltymätöntä ja nähtävästi tunnollista."
"Ja te, mr. Pleydell, mitä te ajattelette heidän erimielisyyksistään?"
"No, toivonpa, eversti, että yksinkertainen ihminen pääsee taivaaseen mitäänkään niistä ajattelematta. Sitä paitsi, inter nos,[46] minä kuulun Skotlannin kärsivään ja episkopaaliseen kirkkoon — varjon rahtuseen nykyään, ja onneksi niin — mutta minulle on rakasta rukoilla missä isäni rukoilivat ennen minua, ajattelematta huonompaa presbyteerisistä muodoista, joskaan ne eivät vaikuta minuun samoin aatosyhtymin." Ja he erosivat päivällisaikaan asti.
Lakimiehen talon hankalasta pääsytiestä johtui Mannering hyvin kohtuullisin odotuksin menemään kestitykseensä. Paikka näytti vielä koleammalta päivänvalolla kuin edellisenä iltana. Rakennukset olivat molemmin puolin kujaa niin likekkäin, että vastapäiset naapurukset olisivat voineet tervehtiä toisiaan kädenpuristuksella, ja paikka-paikoin oli väli kokonaan suljettukin puisilla lehtereillä. Askelmatie eli porrassilta ei ollut kunnollisesti siistitty, ja taloon tultuaan Mannering kummasteli paneilatun käytävän kaitaisuutta ja halpaa näköä.
Mutta kirjastohuone, johon hänet opasti vanhahkonpuoleinen arvokkaan näköinen miespalvelija, oli täydellisenä vastakohtana noille vähän luvanneille vihjeille. Se oli sopusuhtainen suojama, jonka seinillä riippui moniaita skotlantilaisten suurmiesten muotokuvia, Jamiesonin, kaledonialaisen Vandyken käsialaa; yltympärillä oli kirjoja, parhaitten tekijäin parhaita painoksia, ja etenkin mitä oivallisin kokoelma klassillista kirjallisuutta.
"Nämä", sanoi Pleydell, "ovat ammattini työkaluja. Lakimies vailla historian tai kirjallisuuden tuntemusta on käsityöläinen, pelkkä muuraaja; jos hänellä on jonkun verran tietoja noilta aloilta, niin hän voipi rohjeta arkkitehdiksi itseään sanoa."
Mutta Manneringia viehätti enimmin näköala ikkunoista, joista näki Edinburghin ja meren välisen verrattoman alueen, Firth of Forthin saarinensa, Pohjois-Berwickin matalaan päättyvän lahden ja Fifen pohjoiseen päin polvittelevan, vaihtelevan rannikon, jonka ylänteet kuvastuivat pykäleisenä ääriviivana selkeän sinistä taivaanrantaa vasten.
Kyllikseen nautittuaan vieraansa ihmettelystä käänsi mr. Pleydell hänen huomionsa miss Bertramin asioihin. "Olin toivonut", hän sanoi, "joskin heikosti, keksiväni joitakin keinoja, millä todistaa hänen vääjäämätön oikeutensa tuohon Singlesiden maaomaisuuteen; mutta tutkimukseni ovat olleet turhat. Vanhalla neidillä oli varmasti ehdoton määräysvalta ja hän saattoi vapaasti siirtää tilan omistusoikeuden. Meille jää vain toivo, ettei paholainen ole viekotellut häntä muuttamaan tätä varsin soveliasta jälkisäädöstä. Teidän täytyy olla mukana vanhan neidin hautauksessa huomenna; saatte tilaisuuteen kutsun, sillä minä olen hänen asiamiehelleen ilmottanut teidän saapuneen tänne miss Bertramin puolesta. Jälkeenpäin tapaan teidät suruhuoneella ja olen saapuvilla valvomassa, että testamentin avaaminen tapahtuu rehellisesti. Vanhalla kissalla oli pikku tyttö, joku orvoksi jäänyt sukulainen, joka asui hänen luonaan jonkunlaisena orjuutettuna seuralaisena. Toivoakseni on hänen omatuntonsa saanut hänet nyt toimittamaan tämän riippumattomaan asemaan, korvaukseksi kärsimyksestä, johon hän tyttösen elinaikanansa alisti."
Huoneeseen ilmestyi nyt kolme herrasmiestä, jotka esiteltiin vieraalle. He olivat järkeviä, iloisia ja sivistyneitä miehiä, joten päivä kului varsin hauskasti; ja kello kahdeksan seuduissa illalla avusti eversti Mannering seuruetta suoriutumaan isännän pullosta, joka tietysti oli isokokoisimpia. Majataloon palatessaan hän löysi pöydältään kortin, jossa häntä pyydettiin saattamaan viimeiseen leposijaansa Singlesiden edesmennyttä miss Margaret Bertramia; surusaatto lähtisi vainajan asunnolta Harmaidenmunkkien kalmistoon kello yhdeltä jälkeen puolenpäivän.
Määrähetkellä Mannering saapui pieneen etukaupunkitaloon kaupungin etelälaidalle ja tapasi suruhuoneen osottajina skotlantilaisen tavan mukaan kaksi murheellista oliota, yllään pitkät mustat kauhtanat, valkeat harsot ja hattunauhat, ja — käsissään kumpaisellakin salko, joka oli koristeltu samanlaisilla kaihotuntuisilla viirikkeillä. Kaksi muuta mykkää esiintyjää, jotka naamioistaan päättäen näyttivät kärsivän jonkun kaamean onnettomuuden tuskaa, ohjasi hänet vainajan ruokasaliin, jossa hautausväki oli koolla.