Skotlannissa on yleensä säilynyt tapana vainajan sukulaisien kutsuminen maahanpaniaisiin; Englannissa se on hävinnyt käytännöstä. Useinkin sillä on erityinen ja mieleen painuva vaikutus, mutta se kutistuu pelkäksi tyhjäksi muodoksi ja teeskentelyksi, milloin vainaja valitettavasti on elänyt rakkaudesta osattomana ja kuollut valituksia herättämättä. Englantilaiset vainajain rukoukset, kirkonmenojen kauneimpia ja enimmin sydäntä koskevia osia, saavat sellaisissa tapauksissa kuulijakunnan huomion kiintymään sekä yhdistävät sen ajatukset ja tunteet hartaudenharjotukseen, joka on niin erityisen sovelias tuollaiseen tilaisuuteen. Mutta skotlantilainen tapa ei anna mitään vajavuuden täyttämiseksi ja tarkkaavaisuuden kohottamiseksi tai herättämiseksi, jos ei osanottajissa ole todellista tunnetta, ja siten on ikävystyttävän muodollisuuden ja miltei ulkokultaisen väkinäisyyden leima liiankin kerkeä painumaan surujuhlallisuuksiin kokoontuneeseen seurueeseen. Mrs. Margaret Bertram oli kovaksi onneksi niitä, joiden hyvät ominaisuudet eivät ole yleistä ystävyyttä luoneet. Hänellä ei ollut ketään läheisiä sukulaisia, jotka olisivat voineet surra luonnollisesta kiintymyksestä, ja sen vuoksi hänen hautauksensa osotti pelkästään surun ulkonaisia koruja.
Mannering siis seisoi tässä kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennen asteen serkkujen haikeassa ryhmässä, sopeuttaen kasvonpiirteensä kaikkien ympärillänsä olijain säädylliseen juhlallisuuteen ja näyttäen yhtä surevaiselta miss Margaret Bertramin poismenon tähden, kuin olisi Singlesiden edesmennyt omistajatar ollut hänen oma sisarensa tai äitinsä. Pitkällisen ja kaamean äänettömyyden jälkeen alkoi saattoväki puhella syrjään — hillitysti supattaen kuitenkin ja kuin kuolevan henkilön huoneessa ollen.
"Ystävä-parkamme", sanoi muuan totinen herrasmies, hädin suutansa avaten kasvonpiirteittensä välttämättömän juhlallisuuden epäkuntoon joutumisen pelosta ja luisuttaen kuiskauksensa niin ahtaasta huulten raosta kuin päinsä kävi, "ystävä-parkamme on kuollut melkoista maallista hyvyyttä saaneena".
"Sanokaas muuta", vastasi puhuteltu henkilö, silmät puoliummessa; "miss
Margaret-parka oli aina tavaralle tyystä".
"Mitä uutta, eversti Mannering?" kysyi eräs niistä herrasmiehistä, joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä ollut päivällisellä, mutta sellaisella äänenpainolla, että sen järkyttävä vakavuus olisi voinut ilmottaa kokonaisen sukupolven surman.
"Ei mitään erityistä, luullakseni, sir", vastasi Mannering sillä soinnulla, minkä huomasi olevan suruhuoneessa säädyllisen.
"Minusta kuulostaa siltä", jatkoi ensimäinen puhuja painavasti ja tietävän näköisenä, "minusta kuulostaa siltä, että jälkisäädös on".
"Ja mitä saapi pikku Jenny Gibson?" tiedusti joku.
"Sata ja vanhan repeterikellon."
"Vähäinen on osuus, tyttö-poloiselle; kyllä hän oli vanhan neidin kanssa lujilla. Mutta paha on kuolleiden kenkiä odotella."