"Saatteko suoriutuneeksi tuon kelpo miehen jutusta hänen voitokseen?" kysyi Mannering.
"No, enpä tiedä; taistelussa ei pelkkä voima auta, mutta kyllä hän Dawstonin Jaakolle ilkkua saapi, jos voimme sille mitään. Olen hänelle jotakin velkaa. Meidän ammattimme vitsauksena on, että me harvoin näemme ihmisluonteen parasta puolta. Ihmiset tulevat luoksemme jokainen itsekäs tunne vastikään teritettynä ja kärjistettynä; he koukistavat kaihelmiensa ja ennakkoluulojensa hokatkin kuten seppä liukkaalla kelillä hevosenkengän jäänaulat. Moni on tuonne ullakolleni kiivennyt mies, jonka olen ensin halunnut sinkauttaa ulos ikkunasta, ja sentään olen viimein huomannut, että hän esiintyi vain kuten minäkin olisin saattanut hänen asemassaan kiukutella ja luonnollisesti kohtuuttomuuksiin mennä. Olen nyt päässyt siihen vakaumukseen, että jos ammattimme näkeekin inhimillistä narrimaisuutta ja inhimillistä ilkeyttä runsaammin kuin muut, niin on syynä se, että me näemme niiden toimivan siinä väylässä, johon ne vapaimmin voivat purkautua. Sivistyneessä yhteiskunnassa laki on se hormi, josta kaikki entiseen aikaan koko taloa kierrellyt ja jokaisen silmiä kirvellyt sauhu kulkee läpi — eipä siis kummakaan, että itse torvi toisinaan hiukan nokeentuu. Mutta me pidämme huolta siitä, että liddesdalelaisemme juttu tulee hyvin johdelluksi ja todistelluksi, jotta kaikkia tarpeettomia kuluja säästetään — saakoon hän herkkuomenansa paljottaishinnalla."
"Saanko mielihyväkseni", kysyi Mannering heidän erotessaan, "teidät päivälliselle asuntooni? Isäntäni sanoo saaneensa metsänotusta ja oivallista viiniä."
"Metsänotusta — mitäh?" vastasi asianajaja kerkeästi, lisäten kuitenkin heti: "Mutta ei, se on mahdotonta — enkä minäkään voi teitä pyytää kotiini. Maanantai on pyhitetty päivä — tiistai samaten — ja keskiviikkona olemme kuultavana suuressa kymmenysjutussa ylioikeuden edessä — mutta malttakaahan — on kirpeä sää, ja jos viivytte kaupungissa ja tuo riista säilyisi torstaihin —"
"Sinä päivänä tulette?"
"Epuuttamattomasti."
"No, niinpä noudatankin haluani viettää viikon täällä; ja jollei riista säily, niin katsommepa, mitä muuta isäntämme saa meille hommattua."
"Kyllä se säilyy", arveli Pleydell; "ja nyt hyvästi — katsokaahan näitä paria kolmea kirjelmää ja viekää ne perille, jos pidätte osotteista; kirjotin ne teitä varten tänä aamuna. Näkemiin asti; kirjurini on jo tunnin odottanut alottaakseen erästä lemmon kannekirjelmää."
Ja pois asteli mr. Pleydell hyvin puuhakkaana, sukellellen kattokujien läpi ja nousten porrassiltoja myöten, päästäkseen High Streetille sellaista tietä, joka tavalliseen tolaan verraten oli samaa kuin Magelhâesin salmi avoimemman, mutta Kap Hornin ympäri kiertävän väylän rinnalla.
Silmäillessään Pleydellin käteensä työntämiä suosituskirjeitä huomasi
Mannering hyvillä mielin, että ne olivat osotettuja muutamille
Skotlanin kirjallisuuden johtaville henkilöille. "Squire David
Humelle." "Squire John Homelle." "T:ri Fergusonille." "T:ri Blackille."
"Loordi Kaimesille." "Mr. Huttonille." "Squire John Clerkille, Eldinin
herralle." "Squire Adam Smithille." "T:ri Robertsonille."