"Niine hyvineen hän istausi maahan ja käsiensä varassa luisui alas notkoon, minne häntä olisi ollut paha hevosen kanssa seurata, ja minä palasin Kaarlolaan kertomaan muijalleni, kun en oikein tiennyt mitä tehdä. Näyttäisipä konulta juoksuttaa tuollaisella maankiertäjällä itseänsä ilveasialla, ajattelin. Mutta voi hyväinen, minkä porun Ailie siitä päästi ja valitteli, kuinka suuri olisi häpeä, jos te joutuisitte mihinkään vahinkoon minun kyetessäni teitä auttamaan; ja tuli samassa teidän kirjeenne, ja se vahvisti asian. Kirstun ääreen siis vain ja setelitukko taskuun tarpeen varalle, ja kaikki lapset säntäsivät satuloitsemaan Päistärikköä. Onneksi olin toisella hevosella käynyt Edinburghissa, niin että Päistärikkö oli virkeimmillään. Matkaan sitä lähdettiin, ja Vaapsahainen mukana, sillä ihan sen olisi luullut tienneen, minne minä olin menossa, elukkaparan; ja tässä minä nyt olen kuudenkymmenen peninkuorman seutuville nelistettyäni. Mutta niistä Vaapsahainen kolmekymmentä ratsasti minun edessäni satulassa, ja koiran veitikka pysytteli tasapainossa niinkuin paras mukuloistani, lasketinpa ravia tai laukkaa."
Tästä kummallisesta kertomuksesta Bertram ilmeisesti huomasi vihjausta väkivaltaisempaan ja uhkaavampaan vaaraan kuin moniaan päivän vankeudesta kaiketikaan saattaisi johtua, jos varotus oli todeksi tarkotettu. Samalla oli yhtä selvää, että joku tuntematon ystävä työskenteli hänen hyväkseen. "Ettekö sanonut", hän kysyi Dinmontilta, "että tuo mies oli mustalaissukua?"
"Niin sitä on arveltu", myönsi Dinmont, "ja tämä tapaus nähdäkseni vahvistaa asiaa, sillä nehän aina tietävät, missä kukin heimolainen liikuskelee, ja ne saavat viestit lentämään läpi maan kuin jalkapallona, jos haluavat. Ja unohdin kertoa teille, että nyt on ruvettu tavattomasti tiedustelemaan sitä vanhaa eukkoa, jonka me Bewcastlessä näimme. Sheriffi on lähettänyt väkeä peräämään häntä Limestane-harjun takaa ja alhaalta Hermitagesta ja Liddelistä ja joka paikasta, ja palkkiokin on hänen esille saamisestaan luvattu, ei vähempää kuin viisikymmentä puntaa. Ja Cumberlandissa kuuluu tuomari Forster lähetelleen pidätyskäskyjä, ja julmalla touhulla häntä nyt joka suunnalta vaanitaan; mutta eivät ne häntä silti ota, ellei hän itse halua."
"Ja kuinka niin?" kysäisi Bertram.
"Ka, en minä tiedä; joutavaa hölpötystähän se lienee, mutta sanovat hänen keränneen häkylänsiemeniä ja kykenevän menemään minne mielensä tekee, niinkuin laulussa Jaakko Jättiläisenvoittaja pimeätakkineen ja vauhtisaappaineen. Ainakin hän on mustalaisten kesken jonkunlainen kuningatar; hän on enemmän kuin sadan vuoden vanha, sanovat ihmiset, ja muistaa nevalaisten hyökkäykset isonvihan aikaan, kun Stuartit karkotettiin. Niin että jollei hän osaa itseänsä kätkeä, tuntee hän niitä, jotka osaavat hänet piilottaa varsin visusti, siitä ei ole epäilemistäkään. Totisesti, olisinpa minä tiennyt Meg Merriliesin silloin Tibb Mumpsilla tavanneeni, niin varonut minä olisin vastoin hänen neuvoansa menettelemästä."
Bertram kuunteli hyvin tarkkaavasti näitä puheita, jotka niin monessa kohdin soveltuivat siihen, mitä hän itse oli tästä mustalaisvelhosta nähnyt. Tovin harkittuaan hän päätti, ettei ollut mitään luottamuksen rikkomista Derncleughissa näkemänsä maininta henkilölle, joka ajatteli Megiä niin suurella kunnioituksella kuin ilmeisesti Dinmont. Hän siis kertoi seikkailunsa, toisen keskeytellessä sellaisilla huudahduksilla kuin: "No, jo nyt jotakin!" tai "Sanokaas vielä muuta!"
Kuultuaan päästä päähän ravisti liddesdalelainen ystävämme tuuheata mustaa tukkaansa. "Kyllä varmaksi väitän, että mustalaisten keskuudessa on hyvää, jos pahaakin, ja jos ne ovat sielunvihollisen kanssa tekemisissä, niin omapa se on heidän asiansa eikä kuulu meihin. Tiedän minä, mitä tuo ruumiin venytys arvatenkin merkitsi. Salakuljettajan vietävät, kun joku heistä kahakassa kaatuu, lähettävät vaikka mistä hakemaan Megin tapaista ämmää pukemaan ruumiin; mitään muutahan hautausmenoa he eivät ajattelekaan, ja sitte se kuopataan ilman minkäänmoista säädyllisyyttä kuin koira. Mutta siitä ruumiin puettamisesta ne ovat tyystät ja kuolemaisillaan ollessaan haettavat vanhan akan höpöttämään rukouksia ja lauluja ja loitsuja, niinkuin niitä nimittävät, mieluummin kuin kutsuttavat papin rukoilemaan kanssaan. Se on niillä vanhaa tapaa, ja ajattelenpa tuon kuolleen miehen olleen niitä, jotka Woodbournea poltettaessa ammuttiin."
"Mutta, hyvä ystävä, Woodbournea ei ole poltettu", oikaisi Bertram.
"No, sen parempi vain niille, jotka siellä asuvat", vastasi lampuoti. "Kas, siellä vesikansassa kerrottiin, ettei ollut kiveä kiven päälle jäänyt. Mutta tapeltiin siellä ainakin; kai se oli hauskaa leikkiä! Ja kuten jo sanoin, sen saatte uskoakin, että tuo on ollut niitä siellä surmansa saaneita miehiä, ja että mustalaiset ne matkalaukkunne kaappasivat nähdessään kyytikärryjen juuttuneen kinoksiin — eiväthän ne voisi tuollaista sivuuttaa — se ihan iskettyisi niiden käteen kuin piuhari puuroon."
"Mutta jos tämä nainen on heidän keskuudessaan hallitsijattarena, niin miksei hän voinut minua avoimesti suojella ja toimittaa omaisuuttani takaisin?"