Vielä laajempaa alaa saivat pahat kielet, kun poistettiin mustalaissiirtokunta, jonka asukkaista lukijamme erään jo osaksi tuntee. Monen monituiset vuodet oli sen pääasutus sijainnut Ellangowanin tilalla.

7 luku.

SKOTLANNIN MUSTALAISET.

Yleisesti tunnettu on niiden mustalaisheimojen laatu, joita entisinä aikoina parveili useimmissa Europan maissa, vieläkin jossain määrin säilyen eri kansana muutamilla tahoilla. Silti suonee lukija minulle anteeksi, jos virkan joitakuita sanoja heidän asemastaan Skotlannissa.

Eräshän Skotlannin hallitsija historiamme aikaisempana kautena tunnusti mustalaiset erikoiseksi ja itsenäiseksi roduksi. Vähemmän suosiollisesti erotti heidät muista muuan myöhempi laki, joka oikeudenkäytössä tulkitsi mustalaisen samaksi kuin tavallisen ammattivarkaan ja määräsi hänet sikäli rangaistavaksi. Tämän ja muiden säännösten ankaruudesta huolimatta menestyi veljeskunta maan onnettomuuksissa ja sai tuntuvia lisiä niiden keskuudesta, joilta nälänhätä, sorto tai sodan miekka oli riistänyt säännöllisen toimeentulon mahdollisuudet. Tässä sekotuksessa he suuressa määrin menettivät egyptiläistä kansallisluonnettaan; heistä sukeusi sekarotu, jolla oli kaikki itämaalaisten esi-isien laiskuus ja rosvoilevat tavat, mutta yhtyneinä rajuluontoisuuteen, jota heihin oli varmaankin tarttunut heidän seuraansa lyöttäytyneistä pohjoismaalaisista. He samoilivat eri joukkueina ja noudattivat keskinäisiä sääntöjä, joiden mukaan kukin heimo oli rajotettu omaan piiriinsä. Vähäisinkin tunkeutuminen toisen heimon alueelle aiheutti hurjia kahakoita, joissa usein vuosi paljon verta.

Isänmaallinen Fletcher, Saltounista, piirsi noiden kulkurien elämästä sata vuotta takaperin kuvan, jota lukijani hämmästyksellä silmäillevät.

"Paitsi hyvin lukuisia köyhiä perheitä, joille kirkon kolehdit ovat kovin niukkana tukena, sekä toisia, jotka huonosta ravinnosta joutuvat tautisuuden uhreiksi, on tänä päivänä Skotlannissa kaksisataatuhatta ovelta ovelle kiertävää mierolaista. Näistä ei suinkaan ole mitään etua, vaan peräti tukalaa rasitusta näin köyhälle maalle. Ja vaikka näiden lukumäärä nykyisen kovan hädän aikana ollee ehkä kaksinkertainen entisestään, on kuitenkin kaikkina aikoina ollut satakunta tuhatta tällaista maleksijaa eleskelemässä ilman hituistakaan kunnioitusta maan lakeja tahi Jumalan ja luonnonkaan käskyjä kohtaan… Minkään viranomaisen ei ole koskaan onnistunut saada selville tai ilmiantona kuulla, millä tavalla yksi sadasta tällaisesta heittiöstä on kuollut, tahi onko heitä laisinkaan kastettu. Monia murhia on huomattu heidän keskuudessaan tapahtuvan. He ovat sietämättömänä taakkana köyhille alustalaisille, jotka varmasti saavat pahaa kohtelua osakseen, jolleivät anna leipää tai jotakin syötävää ehkäpä neljällekymmenelle moiselle lurjukselle päiväänsä. Vieläpä nämä rosvoavat puti puhtaiksi mökkiläisiä, jotka asuvat yksinäisissä paikoissa. Hyvinä vuosina niitä kokoontuu tuhansittain vuoristoon, missä juhlivat ja mässäävät päiväkausia; ja maalaishäissä, markkinoilla, peijaisissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa heitä nähdään, sekä miestä että naista, alituiseen päihtyneinä sadattelemassa, rääväämässä ja keskenään tappelua haastamassa."

Niin surkea kuin tässä otteessa ilmenevä kuva onkin, ei Fletcher itsekään, tuo tarmokas ja kaunopuheinen vapauden ystävä, oivaltanut epäkohtaan parempaa korjausta esittää kuin jonkunlaisen maaorjuuden käytäntöön ottamista. Silti on ajan kehitys ja sekä elantovälineiden että lakien voiman lisääntyminen vähitellen tämän kamalan vitsauksen kutistanut ahtaampiin rajoihin. Mustalaisten, koninvaihtajain eli huijarien — miksi kaikeksi sellaisia maankiertäjiä nimiteltiinkään — heimot pienenivät ja monet tyyten hävisivät. Jäi sentään riittävä määrä herättämään toisinaan säikkyä ja alituiseen tuottamaan kiusaa.

Muutamat halpa-arvoiset käsityöläisammatit jäivät kokonaan näiden kulkurien huostaan, eritoten puulautasien teko, sarvilusikkain valmistus ja kattilanpaikkurin kaikki salaperäiset taidot. Lisäksi he myyskentelivät yksinkertaisinta lajia saviastioita. Kullakin heimolla oli tavallisesti joku vakinainen kohtauspaikka, missä aika-ajoin oleskelivat, pitäen sitä pysyväisenä leirinään ja sen läheisyydessä yleensä pidättyen varastelusta.

Heillä oli luontaisia lahjojakin ja kykyjä, joista oli joskus hyötyä ja huvia. Monet harjottivat menestyksellä soitantoa ja laulua, ja piirikunnan suosituin viuluniekka tai pillinpuhaltaja oli useinkin mustalaissiirtokunnan asukkaita. He pystyivät kaikkinaiseen ulko-urheiluun, etenkin saukonpyyntiin, kalastukseen ja metsänotusten ajoon. He kasvattivat parhaita ja rohkeimpia rottakoiria, ja toisinaan pitivät hyviä lintukoiria kaupan. Talvisin naiset ennustelivat ja miehet silmänkääntäjätemppuja näyttelivät; ja nämä taidot ne useasti auttoivat ikävän tai myrskyisen illan kulumista maamiehen perhepiirissä. Heidän luonteensa rajuus ja se lannistumaton ylpeys, jolla he halveksivat kaikkea säännöllistä työtä, herätti jonkunlaista pelonsekaista kunnioitusta, jota ei vähentänyt se tieto, että nämä vetelehtijät olivat kostonhimoista rotua, jota ei mikään hillinnyt, ei pelko eikä omatunto, kamalasti kostamasta loukkaajilleen.