Nämä laumat olivat sanalla sanoen Skotlannin parias-luokat, oleskellen kuin europalaisten uutisasukkaitten keskessä villit intiaanit ja näiden tavoin arvosteltuina pikemmin tapojensa, asunsa ja mielipiteittensä mukaan kuin kohdeltuina yhteiskunnan sivistyneeseen osaan kuuluviksi. Joitakuita ryhmiä on heistä vielä jäljellä, etupäässä sellaisissa asemissa, mistä joutuin pääsee livistämään joko autiomaille tai toiseen tuomiokuntaan. Eivätkä heidän luonnepiirteensä ole paljoakaan lieventyneet. Mutta luvultaan ovat he niin suuresti vähentyneet, että Fletcherin arvioimoin sadantuhannen sijasta olisi nyt kenties mahdoton koota yli viidensadan koko Skotlannista.
Tuollainen vaeltajaheimo, johon Meg Merrilies kuului, oli kauvan majaillut eräässä notkossa Ellangowanin maatilalla niin vakituisesti kuin heidän tapansa sallivat. He olivat sinne kyhänneet moniaita mökkejä, joita nimittivät "turvakaupungikseen". Milloin eivät retkeilyillään olleet, asustivat he siellä häiritsemättöminä kuin varikset, jotka pesivät ympäristön saarnipuitten latvoihin. He olivat niin kauvan pitäneet viheliäisiä katoksiansa hallussaan, että heidät tavallaan katsottiin niiden omistajiksi. Tämän suojeluksen kerrottiin heidän aikoinaan lunastaneen palvelemalla hovinherraa sodassa tai tunkeutumalla ryöstöretkille niiden naapuriparoonien maille, joiden kanssa hän sattui riidassa olemaan.
Viime aikoina olivat heidän palveluksensa olleet rauhallisempaa laatua. Naiset kutoivat kintaita hovinrouvalle ja sääryksiä lairdille; nämä vuotuisesti jouluksi juhlallisesti tuotiin kartanoon. Iäkkäät sibyllat siunasivat lairdin morsiusvuoteen hänen mennessään naimisiin, ja hänen perillisensä kehdon, kun tämä syntyi. Miehet paikkailivat armollisen rouvan rikkoutuneita posliiniastioita ja auttelivat lairdia hänen metsästysjoukkueissaan, leikkasivat hänen koiriensa kielenjänteet ja veistivät hänen rottakoiranpentujensa korvat. Lapset keräilivät metsästä pähkinöitä, suolta karpaloita ja ahoilta sieniä veroksi kartanoon.
Näitä vapaaehtoisia palveluksia ja alamaisuuden tunnustuksia korvasi suojelus toisissa tilaisuuksissa, suvaitseminen toisissa, sekä ruoka, olut ja viina silloin kun asianhaarat kaipasivat anteliaisuuden osottamista. Molemminpuolinen kohdittelu, jota oli jatkunut parisen vuosisataa, teki Derncleughin asujamista jonkunlaisia Ellangowanin tiluksien erivapaudellisia alustalaisia. "Veijarit" olivat lairdin "erinomaisen hyviä ystäviä"; ja tämä olisi pitänyt itseään pahasti loukattuna, jollei hänen sanansa olisi silloin tällöin päästänyt heitä maan lain ja paikallisen viranomaisen pälkäästä.
Mutta tämä ystävällinen liitto meni nyt piankin hajalle.
Derncleughin yhteiskunta ei huolehtinut muista veijareista kuin omistaan, eikä vähääkään arastellut tuomarin ankaraa menettelyä muita kulkureita kohtaan. He katsoivat varmaksi, että hän oli päättänyt olla piirissään suvaitsematta mierolaisia tai kulkureita muita kuin omalla tilallaan asuvia, jotka hankkivat toimeentulonsa hänen joko edellytetyllä tahi nimenomaisella luvallaan. Eikä mr. Bertram kiirettä pitänytkään uuden virkavaltansa suuntaamisessa tähän vanhaan siirtolaan. Mutta asianhaarat hänet siihen pakottivat.
Käräjillä soimasi uutta tuomariamme julkisesti muuan piirikunnan asioissa vastustuspuolueeseen lukeutuva herrasmies, että hän suurta intoa yleisen järjestyksen hyväksi teeskennellen ja toimekkaan tuomarin mainetta tavotellen holhosi seutukunnan pahinta heittiöjoukkiota ja salli sen majailla oman asuntonsa nurkilla. Tähän ei ollut mitään vastaamista, asia kun oli ilmeinen ja kaikille tunnettu. Hovinherran täytyi pitää ilkku hyvänään, ja kotimatkalla hän viihdytteli sisuaan aprikoimalla helpointa menettelytapaa suoriutuakseen noista irtolaisista, jotka olivat tahrana hänen tuomarinmaineessaan. Juuri kun hän oli päättänyt ensi tilassa haastaa riitaa Derncleughin hylkyväen kanssa, tarjoutuikin kinan aihe.
Sitte kun ystävämme oli rauhan ylläpitäjäksi ylennyt, oli hän korjauttanut ja sieväksi maalauttanut puistokujansa suussa olevan veräjän, joka siihen asti oli yhdellä saranalla kallellaan riippuen pysynyt kaikin ajoin vieraanvaraisesti avoinna. Hän oli myöskin sulkenut värihernevitsaksin solmiellulla vaajoluksella muutamia viereisten aitojen aukkoja, joista mustalaispojat tapasivat puikahdella kasvimaille linnunmunia kokoilemaan, kylän ukot oikaista paikasta toiseen sekä nuorukaiset ja neitoset livahdella iltakohtauksiinsa — mikä kaikki tapahtui kenenkään siihen lupaa pyytämättä tai epäämättä. Mutta näistä rauhan päivistä piti nyt tulla loppu, ja veräjän toisella puolella takasi uhkaava taulu "laillista edesvastuuta" kaikille, jotka tavataan luvattomasti liikuskelemassa aituuksien sisäpuolella. Toisella puolella oli yhdenmukaisuuden vuoksi varoittava julistus loukkuluikuista ja niin pelottavan voimakkaista ansaraudoista, että — huomautettiin lopuksi pontevana muistutuksena — "kun ihminen niihin tarttuu, ne katkaisevat hevosenkin koiven".
Näitä uhkauksia uhmaten ratsasti kuusi puolikasvuista mustalaisvekaraa harareisin uudella veräjällä, solmiellen kieloja, jotka oli päivänselvästi poimittu kielletyltä alueelta. Osottaen niin suurta suuttumusta kuin kykeni tuntemaan tai kenties teeskentelemään käski hovinherra heidät alas. He eivät ottaneet määräystä kuuleviin korviinsakaan. Silloin hän alkoi yksitellen reutoa heitä maahan, mutta nämäpä tekivät vastarintaa, passiivista ainakin; jokainen terhakka, ahavoittunut viikari tekeysi niin painavaksi kuin osasi, tai kipusi ylös paikalla kun jalat tantereeseen tupsahtivat.
Silloinpa lairdi kutsui avukseen hevosrenkinsä, kovapintaisen miehen, joka oitis huiteli ratsuraipallaan. Muutamat sivallukset kaahasivat joukkueen käpälämäkeen; ja siten alkoi ensimäinen rauhan rikkuminen Ellangowanin talonväen ja Derncleughin mustalaisten välillä.