Lampuoti nukkui niin sikeästi kuin nukkua voipi. Mutta Bertramin ensimäinen raskas uni hälveni jo aikaa ennen puoltayötä, eikä hän enää saanut vaipuneeksi siihen unohduksen tilaan. Hänen mieltään ahdisti epämääräinen ankeus, ja hänen ruumiinsa oli kuumeinen ja raihnas. Syynä oli etupäässä pienen makuukammion ummehtunut ja raskas ilma. Jonkun aikaa kestettyään sen hiostuttavaa ja tukehduttavaa painostusta hän nousi yrittämään avata ikkunaa ja siten saada raitista ilmaa. Mutta heti ensimäinen koetus muistutti hänelle, että hän oli vankilassa, joka oli rakennettu turvaa eikä mukavuutta silmällä pitäen, joten sen kurjien asujanten käytettäväksi ei ollut jätetty ilmanvaihdon välineitä.
Yrityksessään pettyneenä hän seisoi myötäämättömän ikkunan ääressä jonkun aikaa. Edellisen päivän uuvuttavasta matkasta huolimatta pikku Vaapsahainen ryömi vuoteestaan isäntänsä perässä ja hieroi pörhöistä turkkiaan hänen sääriänsä vasten, hiljaisella murinalla ilmaisten riemuansa siitä, että oli hänet jälleen tavannut. Siinä seurassaan ja odotellen kuumeisuutensa lientymistä lämmön ja unen haluksi katseli Bertram aatoksissaan ulos merelle.
Nousuvesi oli melkein korkeimmillaan ja meurusi kumeana ja likeisenä rakennuksen juurella. Silloin tällöin tyrskähti iso aalto vallitukseenkin eli sulkuun, joka suojeli rakennuksen perustaa, ja poukkosi siitä voimakkaammalla jyminällä kuin rantahietikolle hyrskehtivät laineet. Kaukana usmaisen ja useasti pilveen peittyvän kuun häämyisessä valossa kohoili valtameri monin tavoin liikehtivine vesivyöryineen, jotka nousivat toistensa tielle, pirstausivat ja sekaantuivat keskenään.
"Kaamea ja hämärä näky", haastoi Bertram itsekseen, "kuten kohtalon ristiaallokko, joka minua on lapsuudestani saakka viskellyt maailmalla. Milloin taukoaakaan tämä epävarmuus, ja miten pian pääsen etsimään tyyntä kotia, missä voin kaikessa hiljaisuudessa, ilman huolia ja selkkauksia harjottaa niitä rauhan toimia, joista harrastukseni on tähän asti niin väkiseltä suistettu syrjään? Mielikuvituksen korvan sanotaan kykenevän aistimaan merenneitojen ja vetehisten äänen valtameren jymisevästä pauhusta; jospa niin voisin tehdä minäkin, ja joku tenhotar tai Proteus nousisi noilta lakkapäiltä harjoilta kiehittämään selville sen kummallisen vyyhdin, johon minut on kohtalo solmeillut! — Onnellinen ystävä!" hän virkahti vilkaisten vuoteeseen, jolle Dinmont oli raskaan ruhonsa laskenut, "sinun huolesi supistuvat terveen ja menestyvän toiminnan ahtaaseen kehykseen! Sinä voit mielinmäärin heittää ne sivuun ja nauttia sitä ruumiin ja sielun syvää lepoa, minkä sinulle on siunauksellinen työ valmistanut!"
Hänen mietiskelynsä keskeytti pikku Vaapsahainen, joka ikkunaan loikkien alkoi mitä raivoisimmin haukkua luskuttaa. Mellakka tunkeusi Dinmontin korviin, mutta ei häivyttänyt erhekuvaa, joka oli hänet tästä kurjasta tyrmästä siirtänyt omien viheriöitsevien mäkiensä vapaaseen ilmaan. "Hoi, Nopsa, piskiseni! — o'skii' — o'skii'!" hän mutisi hampaittensa raosta, kaiketi ollen usuttavinaan paimenkoiraansa häätämään jotakin häiritsijää laitumelta. Rottakoiran hellittämättömään ärhentelyyn sisältä vastasi kartanolta verikoiran vihainen älähtely, joka oli ollut kauvan aikaa vaienneena, paitsi milloin kuun äkillinen pistäytyminen pilvistä oli sen saanut joskus harvakseen kumeasti haukahtamaan. Nyt sen hälinä oli yhtämittaista ja raivokasta, ja sen aiheena tuntui olevan joku muu häiriö kuin Vaapsahaisen luskutus, joka sille oli ensin antanut hälytyksen ja jonka hänen isäntänsä oli saanut suurella vaivalla tyynnytetyksi kiukkuiseen ärinään.
Vihdoin Bertram valppautensa täydellisesti herättyä oli näkevinään ulapalla veneen ja kuulikin täydellä todella airojen loisketta ja ihmisääniä aaltojen kohusta. "Yön selkään jääpyneitä kalastajia", ajatteli hän, "tai kenties joitakuita laittomilla kaupoilla kulkijoita Man-saarelta. Uskalikkojapa ovat tullessaan niin liki tullihuonetta, jonka lähettyvillä täytyy olla vartijoita. Tuo on pitkä vene, kuin laivan isovene, ja väkeä täynnä; ehkä se kuuluukin tullilaivastoon." — Bertram varmistui viime mielipiteessään, kun huomasi veneen suuntaavan kulkunsa pikku laituriin, joka pistäysi mereen tullihuoneen takaa. Yksitellen hypellen maihin solui miehistö, luvultaan kahdenkymmenen vaiheilla, tullihuoneen ja ojennuslaitoksen väliseen palokujaan ja katosi hänen näkyvistään, jättäen vain kaksi miestä pitämään huolta veneestä.
Miesten airojen loiske se ensin ja myöhemmällä heidän puhelunsa hillityt äänet olivat yllyttäneet pihaton virkun vartijan raivoon. Nyt sen kumea ääni äityi niin kamalaksi ja yhtämittaiseksi menoamiseksi, että siihen heräsi hänen raaka isäntänsä, yhtä yrmeä kahlekoira kuin se itsekin. Hänen ärjymisensä ikkunastaan: "Oletkos siinä, Rieppo, mikäs on hätänä? — kitasi kiinni, perhana, hiljaa!" ei vähääkään heikentänyt Riepon mekastusta; tämä taasen osaltaan esti hänen isäntäänsä kuulemasta niitä hälyn ääniä, joita sen vimmainen valppaus uhitteli.
Mutta kaksijalkaisen Kerberoksen kumppani oli tarkkakuuloisempi miestänsä. Hänkin oli nyt ikkunassa: "Senkin köntys, menetkö siitä alas päästämään koiran irralleen — siellä murtavat tullihuoneen ovea, ja Hazlewoodin hovin vanha älliö on kutsunut pois vartion. Mutta sinulla ei ole luontoa enempää kuin jäniksellä." Ja alas säntäsi amatsooni itse suorittamaan tehtävän, samalla kun hänen aviopuolisonsa enemmän huolissaan sisällisestä kapinasta kuin ulkonaisesta rynnäköstä läksi kopilta kopille tarkastamaan, olivatko kunkin asukkaat visusti kytketyt.
Hälinä oli siirtynyt talon edustalle ja kuului siis vaillinaisesti Bertramin kammioon, joka oli rakennuksen takaosassa meren puolella. Hän kuuli kuitenkin talossa sellaista hyörinää ja tohua syntyneeksi, mikä ei tuntunut sopivan vankilan ankaraan keskiyön hiljaisuuteen, ja ajatellessaan samalla vastikään saapunutta aseistettua venemiehistöä ei hän voinut johtua muuhun käsitykseen kuin että oli jotakin tavatonta tapahtumassa. Tässä vakaumuksessaan hän ravisteli Dinmontia hartioista. "Häh! — Soo! — Älä! — Ailie, eukkoseni, eihän vielä ole aika nousta", ohkui nukkuva vuoristolainen. Rajummin pudisteltuna hän sentään nousi istualleen, ravisti päätänsä ja kysyi: "Mikä helkkari on hätänä?"
"Sitä en osaa sanoa", vastasi Bertram; "mutta joko on talo tulessa tai jotakin merkillistä tapahtumaisillaan. Ettekö tekin haista käryä? Ovia mäiskitään talossa, ja ulkoa kuuluu käheitä ääniä, sorinaa ja huutojen kaikua! Toden totta luulen jotakin peräti kummallista sattuneen — nouskaahan toki ylös ja olkaamme varuillamme."