Vaarasta kuullessaan nousi Dinmont jalkeille yhtä tanakkana ja hätäilemättömänä kuin kukaan hänen esi-isistään vainovalkean leimahtaessa. "Onpa kummallinen paikka tämä, kapteeni — päivällä eivät päästä ulos, yöllä eivät nukkua anna. Lempo, kahdessa viikossa se minut nujertaisi. Mutta hyväinen aika, mitä rymyä siellä nyt pidetäänkään! Olisipa meillä hiukan valoa! Vaapsahainen —. Vaapsahainen, älähän älise, koiraseni — hiljaa, rehti miekkoseni, niin kuuntelemme, mitä on tekeillä. Senkin ärhentelijä, etkös vaikene?"
Turhaan kaivelivat he tuhasta sytytintä kynttilälleen, melskeen yhä riehuessa ulkosalla. Dinmont vuorostaan vetäysi ikkunan ääreen: "Herranen aika, kapteeni, tulkaa! Turkanen, ovat murtautuneet tullihuoneeseen!"
Bertram kiirehti ikkunaan ja näki selvästi sekalaisen joukkion salakuljettajia ja kaikenlaatuisia heittiöitä, joista toiset kantoivat roihuavia sainioita, toiset kierittelivät laatikoita ja nassakoita alas kujaa venelaiturille, jonka kylkeen nyt tuotiin pari kolme kalastajavenettä lisäksi. Kukin lastattiin vuoronsa jälkeen, ja pari oli jo lähdössä merelle.
"Tuo on sanomattakin selvää hommaa", huomautti Bertram; "mutta pelkään jotain pahempaakin tapahtuneen. Tunnetteko kitkerää savun katkua, vai onko se luulottelua?"
"Luulotteluako?" vastasi Dinmont; "sauhua tupruaa kuin kalkkiuunista. Turkanen, jos ne polttavat tullihuoneen, niin tuli tarttuu tähän variksenpesään ja me höyrähdämme kuin tervatynnyri, joka sorkka. Huh, kamalaa olisi palaa elävältä suotta, kuin oltaisiin noitia! — Mac-Guffog, kuulkaas!" täyttä kurkkua huikaten; "jos tahdotte jättää ainoatakaan eheää luuta nahkoihinne, niin laskekaa ulos, mies, laskekaa ulos!"
Tuli alkoi nyt loimuta korkealle, ja paksuja savupilviä vyöryi ikkunan ohi, jonka pielessä Bertram ja Dinmont seisoskelivat. Tuulen mukaan peitti niiden sankka verho toisinaan kaiken heidän katseiltaan, toisin ajoin taasen valaisi punainen lieska maata ja merta, luoden kirkkaan hohteen niihin tuiman ja villin näköisiin olentoihin, jotka hurjalla kiireellä lastasivat veneitä. Lopulta pääsivät liekit voitolle ja syöksähtelivät tulikieluina palavan rakennuksen jokaisesta ikkunasta, tuulen sinkautellessa suunnattoman isoja palavien aineksien hahtuvia viereistä vankilaa vasten, pimeän savukatoksen verhotessa koko ympäristön. Raivostuneen roskaväen hoilaus kuului kauvas ja yltympäri, sillä voitollisiin salakuljettajiin yhtyi kaikki pikku kaupungin ja lähitienoon hylkyjoukko, hetken myöhäisyydestä huolimatta nyt heränneenä täyteen touhuun — toiset vapaan kaupan harrastuksesta ja useimmat alhaisolle luonteenomaisesta yleisestä ilkivaltaan ja mellastukseen mieltymisestä.
Bertram alkoi olla vakavasti huolissaan heidän kohtalostaan. Talossa ei enää hievahdettukaan; näytti siltä kuin olisi vankien kaitsija heittänyt toimensa ja jättänyt vankilan onnettomine asukkaineen liekkimeren armoille, joka levisi heitä kohti. Silloin alkoi kuulua uuden ja tuiman rynnäkön jytyä ojennuslaitoksen portilta; moukareilla ja kangilla mäikyteltynä se piankin myötäsi. Vartija, yhtä kurja pelkuri kuin suurisuinen korskeilijakin, oli paennut karskiluontoisemman vaimonsa keralla; heidän apurinsa luovuttivat auliisti avaimet. Vapautetut vangit sekaantuivat pelastajiinsa huikein riemuhuudoin.
Sekamelskan hoppuisimmassa vilinässä riensi kolme tai neljä toimeliainta salakuljettajaa Bertramin huoneeseen sytytetyin soihduin sekä aseistettuina lyömämiekoilla ja pistooleilla. "Jeeveli", sanoi johtaja, "tässä meidän otuksemme!" ja kaksi heistä tarttui Bertramiin; mutta toinen kuiskasi hänen korvaansa: "Älkää vastustako, kunnes olette kadulla." Sama mies sai sanotuksi vaivihkaa Dinmontille: "Seuratkaa ystäväänne, ja auttakaa, kun näette ajan tulevan."
Hetken tuoksinassa Dinmont totteli, seuraten kintereillä. Molemmat salakuljettajat laahasivat Bertramia pitkin käytävää, alikertaan, pihan poikki, jota nyt räikeä loimu valaisi, ja kapealle kadulle, jolle portti avautui. Siellä sekamelska väkisinkin hajaannutti ryhmää jonkun verran. Nopea kumu kuin ratsujoukon töminä tuntui lisäävän epäjärjestystä. "Hagel und wetter, mitä tuo?" äännähti johtaja; "pysykää yhdessä, kinder, pitäkää silmällä vankia." — Mutta hänen kehotuksestaan huolimatta jäivät Bertramin pitelijät joukkueen takimaisiksi.
Edestä päin kuului nujakan hälyä. Tungos joutui kamalaan sekasortoon, toiset yrittivät puolustautua, toiset paeta, laukauksia pamahteli, ja rakuunain säilät alkoivat välkähdellä näkyviin, heiluen mellastajien yli. "Nyt", sanoi Bertramin vasenta käsivartta pitelevän miehen varottava kuiskaus, saman joka oli edelläkin puhunut, "tempautukaa irti tuosta miehestä ja seuratkaa minua".