"No, hyvä olisi ollut meidän tavata Mac-Morlan", puheli asianajaja, "joka itse on järkevä mies ja olisi sitä paitsi toiminut minun neuvomanani. Mutta eipä sentään pahaakaan hätää. Meidän ystävästämme tässä on saatava sui juris[66] — tällähaavaa hän on karannut vanki; lailla on hankala vaatimus häneen, hänestä täytyy tehdä rectus in curia,[67] siinä ensimäinen homma. Sen tarkotuksen saavuttamiseksi, eversti, saatan minä teitä vaunuissanne Hazlewoodin hoviin. Taival ei ole pitkä; me tarjoudumme takaajiksi hänen laskemisestaan vapaalle jalalle, ja olen varma siitä, että pystyn helposti osottamaan mr. — suokoon hän anteeksi — Sir Robert Hazlewoodille takuumme hyväksymisen välttämättömyyden."
"Kaikesta sydämestäni", myöntyi eversti, soitti kelloa ja antoi tarvittavat määräykset. "Ja mikä on seuraavana tehtävänä?"
"Meidän on saatava käsiimme Mac-Morlan ja etsiskeltävä lisää todisteita."
"Todisteitako!" kummeksui eversti. "Asiahan on päivän selvä; tässä ovat mr. Sampson ja miss Bertram, samaten kuin te itsekin, paikalla tunteneet nuoren miehen hänen isänsä kuvaksi, ja hän itse muistaa kaikki erikoiset seikat tästä maasta siirtymisensä edeltä. Mitä muuta tarvitaan vakaumuksen saamiseksi?"
"Siveelliseen vakaumukseen ei kenties mitään lisää", vastasi kokenut lakimies, "mutta lailliseen toteennäyttämiseen melkoisen paljon. Mr. Bertramin muistelmat ovat pelkkiä hänen omia muistelujansa eivätkä siis kelpaa miksikään todistukseksi hänen omaksi hyväkseen; miss Bertram, oppinut mr. Sampson ja minä voimme ainoastaan sanoa, mitä jokainen edesmenneen Ellangowanin tuntenut on valmis vakuuttamaan, että tämä mies on hänen ilmetty kuvansa. Mutta se ei hänestä tee Ellangowanin poikaa ja anna hänelle kartanoa."
"Ja mikä sen tekee?" kysyi eversti.
"No, meidän on saatava toimeen nimenomainen tutkinto. Olisivathan nuo mustalaiset — mutta voi! nepä ovat melkein maineettomia lakituvassa — tuskin todistuskelpoisia, ja kaikkein vähimmin Meg Merrilies, joka aikoinaan antoi niin erilaisia selityksiä asiasta ja häpeämättömästi kielsi mitään tietävänsä, kun minä itse häntä siitä kuulustin."
"Mikä siis neuvoksi?" kysyi Mannering.
"Meidän täytyy yrittää", vastasi lainoppinut, "niitä todistuksia voidaan kerätä Hollannissa niiden henkilöiden keskuudesta, jotka nuorta ystäväämme kasvattivat. — Mutta heidätkin voipi vaientaa pelko, että kenties joutuvat kuulusteltaviksi tullimiehen murhasta; tai jos puhuvatkin, niin he ovat joko ulkomaalaisia tai kansalaisoikeutensa menettäneitä salakuljettajia. Epäilyn aihetta minulla siis on."
"Luvallanne sanoen, oppinut ja kunnioitettava herra", huomautti koulumestari, "luotan siihen, että Hän, joka on palauttanut pikku Harry Bertramin hänen ystävilleen, ei jätä työtänsä keskeneräiseksi".