"Kiitos, rakkaani; huolehtimiseni" — suudellen häntä — "tarkottaa omaa hyvääsi. Pyyhipäs nyt nuo todistajat silmäripsistäsi, niin menemme aamiaiselle."
52 luku.
MEG KUTSUU.
Niiden eri välinäytösten tapahduttua, joiksi voidaan sanoa Woodbournen huonekunnan jäsenten keskuudesta edellisessä luvussa hahmoittamiamme kohtauksia, kokoontui vihdoin aamiaisseurue, Dandieta lukuunottamatta, joka oli noudattanut makuaan ravinnon ja ehkä seurankin valinnassa, nauttimalla mrs. Allanin pöydässä kupillisen konjakkitilkalla vahvennettua teetä, jota vielä lujitti moniahta viipale suunnattoman isoa kylmää reisipaistia. Hänestä pyrki tuntumaan siltä, että hän kykeni kaksin verroin enemmän syömään ja puhumaan tämän kelpo vaimon ja Barnesin kuin vierashuoneen puolella oleilevien isoisten seurassa.
Todellakin oli tämän vähemmän huomattavan seurueen ateria paljoa rattoisempi kuin tuon ylemmän piirin, missä osanottajia enimmäkseen painosti ilmeinen väkinäisyys. Julia ei uskaltanut korottaa ääntään kysyessään Bertramilta, halusiko tämä toisen kupillisen teetä. Bertramista tuntui hämmennyttävältä syödä voileipäänsä Manneringin silmien edessä. Lucy äärimäiseen asti helliessään tunteitaan jälleen löytynyttä veljeänsä kohtaan alkoi ajatella hänen ja Hazlewoodin välistä riitaa. Eversti tunsi kiusallista huolta, joka on luonnollinen ylpeälle mielelle, kun se arvelee pienintäkin ilmettänsä hetkellisestikään muiden valppaan tulkinnan alaiseksi. Lakimies kyllä uutterasti hoiteli ruumiinsa vaatimuksia, mutta oli näköjään harvinaisen totisena, kenties aamuaherruksestaan. Koulumestarin mieliala taasen oli suoranaista hurmiota. Hän katseli Bertramia — katseli Lucya — ynähteli — kikerteli — viuruili — teki kaikenlaisia virheitä säädyllisyyttä vastaan — kaatoi kaiken kerman (ei hullumpi erehdys) puurolautaselleen — heitti teekupillisensa rippeet sokeriastiaan ja lopuksi valeli toisella kiehuvalla kupillisellaan vanhaa Platoa, everstin suosituinta viiriäiskoiraa, mutta tämä otti vuodatusuhrin vastaan ulvaisulla, joka ei ollut hänen viisaustieteelleen kunniaksi.
Everstin tyvenyyttä hieman horjutti tämä viime kompastus. "Toden totta, hyvä ystävä, mr. Sampson, unohdattepa Platon ja Zenokrateen erotuksen."
"Edellinen oli akademikkojen, jälkimäinen stoalaisten johtaja", vastasi koulumestari hiukan huonoksuen everstin oletusta.
"Niin kylläkin, hyvä herraseni, mutta Zenokrates se eitti kivun olevan pahaa, eikä Plato. — Mutta siinäpä tuleekin vastaus Mac-Morlanilta."
Se oli epäsuotuisa. Mrs. Mac-Morlan lähetti kunnioittavat tervehdyksensä ja ilmotti miestänsä yhä pidättelevän muutamien vakavien häiriöiden, joita oli edellisenä yönä sattunut Portanferryssä ja joiden tutkiminen nyt vaati hänen kaiken aikansa.
"Mitä on nyt tehtävä, neuvos?" kysyi eversti Pleydelliltä.