"Sinulla on paljon puolta, Julia, mikäli voin päättää näiden kirjeiden vilkaisusta — olet totellut ainakin toista vanhemmistasi. Omaksukaamme sananparsi, jota koulumestari äskettäin käytti: 'Menneet olkoot menneitä, ja suorat välit vastedes.' — En milloinkaan toru sinua entisestä luottamuksesi puutteesta — arvostele sinä vastaisia aikeitani tekojeni mukaan, joista sinulla tähän asti ei toki liene ollut syytä valittaa. Pidä nämä kirjeet — ne eivät ole olleet minun silmälleni aiottuja, enkä kernaasti lukisi niitä sen pitemmältä kuin olen katsastanut sinun pyynnöstäsi ja puhdistautumiseksesi. Ja olemmeko nyt ystäviä? Tai oikeastaan, ymmärrätkö minua?"
"Voi rakas, jalomielinen isäni", sanoi Julia hänen syliinsä heittäytyen, "miksi olen koskaan hetkeksikään ymmärtänyt teitä väärin?"
"Ei siitä sen enempää, Julia", lausui eversti; "molemmatkin siedämme saada moitetta. Jos ihminen on liian ylpeä vakauttamaan hellyyttä ja luottamusta, joiden hänen käsittääkseen tulisi itsestään esiytyä, niin hänen on kohdattava paljon ja ehkä ansaittuakin pettymystä. On kylliksi, että perheestämme mitä rakkain ja kaivatuin jäsen jo on mennyt manalle minua tuntematta; älköön minulta häipykö lapsen luottamus, jonka tulisi rakastaa minua, jos hän todella itseäänkään rakastaa."
"Oi, ei vaaraa — ei pelkoa siitä!" vastasi Julia; "kunhan minulla vain on teidän hyväksymisenne ja omani, niin ette voi säätää sääntöä niin ankaraa, etten sitä seuraisi".
"No, rakkaani", suudellen häntä otsalle, "emmepä luullakseni pane sinua mihinkään liian sankarilliseen koetukseen. Mitä nuoren herran lähentelyyn tulee, odotan ensiksikin kaiken salavihkaisen kirjeenvaihdon loppuvan; sellaiseen ei voi yksikään nuori nainen hetkeksikään yhtyä alentamatta itseään omissa ja rakastajansakin silmissä. Vaadin kaiken sellaisen salailun taukoamista; jos mr. Bertram haluaa tietää syyn, niin kääntyköön minuun. Mielesi luonnollisesti tekee tietää, mikä koitunee sellaisen vetoamisen tulokseksi. Ensinnäkin tahdon tarkata tämän nuoren miehen luonnetta lähemmältä kuin olosuhteet ja kenties omat ennakkoluulonikin ovat ennen sallineet — myöskin ilahuttaisi minua nähdä hänen syntyperänsä tulevan todistetuksi. En minä ole siitä huolissani, saako hän Ellangowanin hovin, vaikka sellaista seikkaa ei pidetäkään ihan yhdentekevänä missään muualla kuin romaanissa; mutta tokihan Henry Bertram, Ellangowanin perillinen, olkoonpa hänellä hallussaan isiensä omaisuus tahi ei, on kokonaan toista kuin löytölapsi Vanbeest Brown. Mr. Pleydell kertoo hänen esi-isiensä saaneen nimensä historiaan kotimaisten ruhtinaittensa lippuja seuratessaan, meidän isiemme taistellessa Crecyn ja Poitiersin tantereilla. Sanalla sanoen, minä en anna enkä epää hyväksymistäni, mutta odotan sinun korvaavan entiset erehdyksesi; kun voit nykyisin valitettavasti turvautua vain toiseen vanhemmistasi, pyydän sinua täyttämään lapsen velvollisuuden osottamalla minulle sitä luottamusta, jonka voin sanoa koituvan luonnolliseksi tyttären käytökseksi minun sydämellisestä halustani tehdä sinut onnelliseksi."
Puheen ensi osa liikutti Juliaa suuresti; Bertramien ja Manneringien esi-isien ansiovertailu herätti salaista myhäilyä, mutta loppu oli omiaan hellyttämään erityisesti jalomielisyyden tunteille avointa sydäntä. "Ei, isä rakas", hän sanoi kätensä ojentaen, "uskokaa vakuutustani, että tästä hetkestä alkaen olette ensimäinen neuvonantaja kaikista vastaisista väleistäni Browniin — tarkotan Bertramiin, ja että minä en ryhdy mihinkään teidän tietämättänne ja hyväksymättänne. Saanko kysyä — jääkö mr. Bertram vieraaksi Woodbourneen?"
"Jää kyllä", sanoi eversti, "siksi aikaa kuin hänen asiansa tekevät sen suotavaksi".
"Silloin, sir, oivaltanette jo tapahtuneesta, että hän odottaa jotakin selitystä, miksi peruutan — minun täytynee se siksi sanoa — rohkaisun, jota hän saattaa arvella minun suoneen."
"Minä edellytän, Julia", vastasi Mannering, "että hän pitää kunniassa kotiani ja jossain määrin ehkä tajuaa mitä palveluksia haluan hänelle tehdä, eikä siis tahdo seurata mitään menettelytapaa, josta minulla saattaisi olla syytä valittaa; ja sinun edellytän saattavan hänet käsittämään, mitä kumpaiseenkin seikkaan kuuluu."
"Sittepä, sir, ymmärrän teitä, ja näette itseänne ehdottomasti toteltavan."