Rauniorakennuksen edustalle tultua otti mustalainen esille avaimen. Kantajien astuttua sisälle ja aikoessa laskea hänet vuoteelle sanoi hän huolestuneesti: "Ei, ei! ei niin päin, jalat itään", ja näytti tyytyväiseltä, kun hänen asentonsa käännettiin toisin päin, joten hän tuli lepäämään samoin kuin ruumis oli tapana sijottaa.
"Eikö ole lähellä ketään pappismiestä", kysyi Bertram, "auttamaan tämän onnettoman vaimon hartaudenharjotusta?"
Pitäjän pastori, joka oli ollut Charles Hazlewoodin opettajana, oli monien muiden mukana kuullut huhun, että Kennedyn murhaaja oli saatu kiinni samalla paikalla, missä rikos oli niin monta vuotta takaperin tapahtunut, ja että joku vaimo oli kuolettavasti haavottunut. Sekä uteliaisuudesta että paremminkin velvollisuuden tunnosta oli hän tullut Derncleughin Harjalle ja astui nyt esille. Lääkäri saapui samaan aikaan ja aikoi ryhtyä tutkimaan haavaa; mutta Meg vastusti kumpaisenkin apua.
"Ei ihmisavulla paranneta minun ruumistani eikä pelasteta sieluani. Antakaa minun puhua, mitä minulla on sanottavaa, ja sitte saatte tehdä tahtonne mukaan, minun estämättäni. — Mutta missä on Henry Bertram?" Auttajat, joille tämä nimi oli kauvan ollut vieras, tuijottivat toisiinsa. "Niin", jatkoi hän lujemmalla ja käskevämmällä äänellä, "sanoin Ellangowanin Henry Bertram. Poistukaa valon tieltä ja antakaa minun nähdä hänet."
Kaikkien katseet kääntyivät Bertramiin, tämän lähestyessä kurjaa vuodetta. Haavottunut vaimo tarttui häntä käteen. "Katsokaa häntä", hän sanoi, "kaikki jotka olette konsanaan nähneet hänen isänsä tai isoisänsä, ja todistakaa, eikö hän ole heidän elävä kuvansa!" Väkijoukossa syntyi sorinaa — yhdennäköisyys oli niin selvä, ettei kukaan voinut epäröidä. "Ja nyt kuulkaa minua — ja tuo mies" — viitaten Hatteraickiin, joka jonkun matkan päässä istui merimieskirstulla vartijoineen — "kieltäköön sanojeni totuuden, jos voipi. Tuo on Henry Bertram, entisen Ellangowanin Godfrey Bertramin poika; tuo nuori mies on sama poikalapsi, jonka Dirk Hatteraick ryösti mukaansa Warrochin metsästä samana päivänä, jona hän tullinuuskijan murhasi. Minä olin siellä kuin harhaileva henki — sillä mieleni teki nähdä se metsä ennen kuin seutukunnalta samosimme pois. Pelastin lapsen hengen, ja kovasti, kovasti minä pyytelin ja rukoilin heitä jättämään lapsen minulle. Mutta pois veivät hänet, ja kauvan oltuaan merten takana on hän nyt tullut saamaan omaansa, ja mikä estäisikään häntä? — Minä vannoin säilyttäväni salaisuuden, kunnes hän täyttää yksikolmatta vuotta — tiesin että hänen tuli suorittaa salliman määrä siihen päivään asti. Pidin heille tekemäni valan — mutta itseksenipä vannoin, että jos eläisin näkemään hänen paluunsa päivän, asettaisin hänet isänsä asuinsijaan, vaikka olisi joka askel ihmisen kuolema. Senkin valan olen pitänyt, itse olen yksi askel — hänestä" — Hatteraickiin viitaten — "koituu kohta toinen, ja vielä tulee kolmaskin".
Keskeyttäen pahotteli pappi, ettei tätä ilmotusta alettu perusteellisesti kirjottaa muistiin, ja lääkäri puolestaan vaati saada tutkia haavan ennen kuin potilasta uuvutettaisiin kyselyillä. Nähdessään miesten siirtävän Hatteraickia, jotta huoneessa tehtäisiin tilaa ja lääkäri jäisi häiriintymättömäksi hommaansa, huusi hän lujasti, samalla kohottautuen istualleen vuoteellaan: "Dirk Hatteraick, sinä ja minä emme toisiamme enää tapaa ennen kuin olemme tuomiolla — tunnustatko, mitä sanoin, vai uskallatko sen kieltää?" Toinen käänsi häneen paatuneen katsantonsa, joka ilmaisi mykkää ja taipumatonta uhmaa. "Dirk Hatteraick, uskallatko kieltää, minun vereni tahraamana, ainoatakaan kuolemassani lausumaani sanaa?" Toinen yhä tuijotti häneen kivikovan paatumuksen ja ynseän itsepintaisuuden ilmeellä ja liikutti huuliaan, mutta ei äännähtänytkään. "Hyvästi sitte vain!" sanoi kuoleva, "ja antakoon Jumala sinulle anteeksi — sinun kätesi on sinetinnyt todistukseni. Eläissäni olin tietysti hullu mustalaisen heittiö, suomittu, karkotettu, poltinraudalla leimattu — ovelta ovelle luikkiva mierolainen, jota oli pitäjästä pitäjään kaahattu kuin kulkunarttua — kuka olisi hänen kertomuksestaan välittänyt? Mutta nyt olen kuoleva vaimo, eivätkä sanani satu tien oheen, yhtä vähän kuin multa peittää vertani!"
Hän vaikeni, ja kaikki poistuivat huoneesta, paitsi lääkäri ja pari vaimoihmistä. Hyvin pikaisen tutkimuksen perästä pudisti lääkäri päätänsä ja luovutti pastorille sijansa kuolinvuoteen ääressä.
Muuan poliisikonstaapeli oli pysähdyttänyt valtamaantiellä Kippletringaniin tyhjillään palaavat kyytikärryt, nähden niitä tarvittavan Hatteraickin kuljettamiseksi vankilaan. Kuullessaan mitä Derncleughista kuului jätti ajaja hevosensa erään kuormapojan hoivaan, arvatenkin pikemmin luottaen elukkain kuin niiden kaitsijan vuosiin ja viisauteen, ja riensi täyttä vauhtia katsomaan, kuten sanoi, "mimmoista hauskuutta siellä pidetään". Hän saapui perille juuri kun hetki hetkeltä karttuva alustalaisjoukko ja muu kansa oli Hatteraickin karkeita piirteitä kyllikseen tähysteltyään kääntänyt huomionsa Bertramiin.
Melkein kaikki, mutta etenkin ikämiehet, jotka olivat Ellangowanin nähneet hänen miehuutensa päivinä, tunsivat ja tunnustivat Megin vetoamisen oikeaksi. Mutta skotlantilaiset ovat varovaista kansaa; he muistivat hovin olevan toisen hallussa ja vasta ilmaisivat tunteitaan toisilleen hiljaisina kuiskeina. Ystävämme Jaakko Jabos, kyytimies, tunkeusi keskelle piiriä, mutta tuskin oli hän luonut katseensa Bertramiin, kun hätkähti hämmästyneenä taakse päin, äänekkäästi huudahtaen: "Niin totta kuin ihmisessä on henki, onkin tuossa vanha Ellangowan kuolleista nousseena!"
Tämä ennakolta mitään vaikutuksia saamattoman todistajan julkinen julistus oli juuri se kipinä, mikä tarvittiin sytyttämään yleisön tunteet. Nyt ne puhkesivat raikuviksi huudoiksi: "Eläköön Bertram!" — "Onnea Ellangowanin perilliselle!" — "Jumala hänelle omansa antakoon ja sallikoon hänen elää keskessämme kuten ennen hänen esivanhempansa!"