56 luku.
OVELA ANSASSA.
Woodbournessa oli seuraavana aamuna aikaisin vilkasta touhua, Kippletringanissa toimitettavaan alustavaan tutkintoon lähtöä valmistettaessa. Kun mr. Pleydell oli aikoinaan niin perusteellisesti seulonut Kennedyn kuoleman salaperäisyyttä ja oli tunnettu alallaan mitä parhaaseen maineeseen päässeenä, pyysivät mr. Mac-Morlan, Sir Robert Hazlewood ja eräs toinen saapuville tullut rauhantuomari häntä toimimaan puheenjohtajana ja ohjaamaan tutkintoa. Eversti Mannering kutsuttiin istuutumaan heidän joukkoonsa. Muutoin oli kuulustelu aivan yksityinen.
Neuvos kävi uudestaan käsiksi entisiin todistuksiin ja kuulustutti niitä toistamiseen. Sitte saivat pastori ja lääkäri tehdä selvää Meg Merriliesin kuolinvuoteellaan lausumista ilmotuksista. Heidän vakuutuksensa mukaan oli hän selvästi, jyrkästi ja useampaan kertaan ilmottanut olleensa silminnäkijänä, kun Hatteraick muutamien miestensä kanssa oli surmannut Kennedyn. Hän oli osunut paikalle sattumalta, ja hänen käsityksensä mukaan oli rikokseen johtanut heidän vimmastumisensa tullivirkamiehen kohdatessaan, kun olivat hänen ilmiantonsa tähden menettäneet aluksensa. Kuoleva oli lisäksi nimennyt elossa olevaksi toisenkin todistajan murhatapaukseen — veljenpoikansa Gabriel Faan, joka oli kieltäytynyt ottamasta osaa rikokseen, — ja lopulta vihjannut jonkun muun olleen rikollisten kanssa liitossa teon jälkeen, mutta siihen olivat hänen voimansa ehtyneet. He eivät unohtaneet mainita hänen vakuutustaan, että hän oli pelastanut lapsen ja että sen riistivät häneltä salakuljettajat Hollantiin viedäkseen. — Kaikki nämä seikat merkittiin tarkasti pöytäkirjaan.
Dirk Hatteraick tuotiin sitte sisälle raskaissa raudoissa, sillä hänen äskeinen pakonsa kehotti erityiseen varovaisuuteen. Häneltä kysyttiin nimeä; hän ei vastannut — ammattia; hän pysyi vaiti — useita muita kysymyksiä tehtiin, hän ei hiiskunut sanaakaan. Pleydell pyyhki silmälasinsa ja tähysteli vankia hyvin tarkasti.
"Onpa siinä julman näköinen mies", hän kuiskasi Manneringille, "mutta, kuten Dogberry[69] sanoo, minä käyn viekkaudella häntä ahdistamaan. — Hei, kutsukaa sisälle Soles — suutarimestari Soles. — Soles, muistatteko mitanneenne muutamia Warrochin metsässä mutaan painuneita jalanjälkiä marrask. — p:nä 17— minun määräyksestäni?" Soles muisti tapauksen täydellisesti. "Katsokaa tuota paperia — onko se teidän mittausluettelonne?" Soles todensi muistilapun. "No, tuossa on pöydällä kenkäpari; mitatkaa se ja katsokaa, pitävätkö ne yhtä minkään tuohon piirtämänne mittauksen kanssa." Suutari totteli, ja selitti niiden täsmälleen vastaavan isointa jalanjälkeä.
"Me saamme näytetyksi toteen", huomautti neuvos syrjään Manneringille, "että nämä Derncleughin raunioista löydetyt kengät olivat Brownin, jonka te ammuitte Woodbournen edustalla. — Nyt, Soles, mitatkaa hyvin tarkasti vangin jalat."
Mannering piti Hatteraickia tiukasti silmällä ja näki hänen vavahtelevan.
"Soveltuvatko nuo mittauksenne mihinkään jalanjälkeen?"
Mies silmäili muistiinpanojansa, sitte mittanauhaansa — tarkasti vielä edellisen mittauksensa toisella. "Ne vastaavat hiuskarvalleen", hän sanoi, "jalanjälkeä, joka on edellistä leveämpi ja lyhempi".