Hovinherra vitkasteli jonkun aikaa, väitellen asiasta puolisonsa kanssa. Viimein hän näki tykkiveneen taas pistäytyvän esiin, mutta rantaa lähestymättä se suuntasi kulkunsa länttä kohti kaikki purjeet levällään ja hävisi piankin silmän kantamattomiin. Hovinrouvan pelkäilevä ja ärtyinen pahan aavistelu oli niin tavallista, ettei hänen mielentilansa mitään merkinnyt hänen herralleen ja puolisolleen. Mutta palvelijoissa ilmenevä hämminki ja rauhattomuus herätti hänessä nyt huolestumista, erittäinkin sitte kun hänet kutsuttiin huoneesta kaikessa hiljaisuudessa kuulemaan, että mr. Kennedyn hevonen oli isännättömänä palannut tallin ovelle, satula mahan alle kierähtäneenä ja ohjakset katkenneina. Sitä paitsi oli eräs maamies ohi kulkiessaan ilmottanut palvelusväelle, että Warrochin kärjen takana roihusi salakuljetuslokertti ilmi tulessa kuin sulatusuuni. Vaikka hän oli tullut metsän läpi, ei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään Kennedystä tai nuoresta lairdista; "mestari Sampson siellä vain seuhtoi kuin hullu, heitä etsiskellen".
Nytpä tuli Ellangowanissa hyörinää. Hovinherra kiirehti Warrochin metsään, perässään palvelijat, niin miehet kuin naiset. Alustalaiset ja naapuriston mökkiläiset antoivat apuansa, osaksi harrastuksesta, osaksi uteliaisuudesta. Veneitä miehitettiin tutkimaan rantaa, joka niemen toisella puolella kohosi korkeiksi ja pyältyneiksi kallioiksi. Heräsi epämääräinen epäilys, vaikka liian kauhea lausuttavaksi, että lapsi oli saattanut pudota tuollaiselta kalliolta.
Päivä oli alkanut iltaantua, kun partiot hajausivat eri suuntiin metsään etsimään poikaa ja hänen seuralaistaan. Ilmakehän tummuminen, marraskuun tuulen käheä hohina alastomien puiden välitse, kuihtuneiden lehtien kahina ahoilla, eri joukkueiden yhä uudistuvat huhuilut, jotka useinkin vetivät heidät koolle siinä luulossa, että etsityt olivat löytyneet, — kaikki tuo loi näkymöön inhan jylhyyden tunnun.
Vihdoin, kun metsä oli turhaan tutkittu läpikotaisin, alkoivat etsijät miehissä kokoontua vertailemaan huomioitaan. Isän oli enää mahdoton salata tuskaansa, mutta se veti tuskin vertoja opettajan hädälle. "Jumalan tähden, olisinpa minä kuollut, hänen puolestaan!" hoki tämä harras sielu mitä syvintä ahdistusta ilmaisevina vaikerruksina. Vähemmän järkkyneet yltyivät kiihkeään väittelyyn sattumuksista ja mahdollisuuksista. Jokainen lausui mielipiteensä ja jokaista horjutti vuorostaan toisen puoltama käsitys. Jotkut arvelivat kaivattujen menneen tykkiveneeseen, toiset kolmen penikulman päässä olevaan kauppalaan, moniaat taasen kuiskailivat heidän saattaneen olla lokertissa, jonka lankkuja ja palkkeja nousuvesi nyt kuljetteli rantaan.
Samassa kajahti hietiköltä huuto niin huikea, niin vihlova ja voimakas, niin poikkeava kaikesta metsässä sinä päivänä kaikumasta hälinästä, että jokainen viipymättä käsitti sen ilmaisevan viestiä, viestiä kamalaa ja ratkaisevaa. Kaikki kiiruhtivat paikalle, ja siekailematta uskaltaen käyttää polkuja, joita muulloin olisivat väristen katselleet, laskeusivat kallionhalkeamaa kohti, jossa erään veneen miehistö oli jo noussut maihin.
"Täällä! — täällä! — tänne päin, Jumalan tähden! — tänne päin! tänne!" huudeltiin ehtimän takaa. Ellangowan raivasi itselleen tien tungoksen läpi, joka oli jo keräytynyt turman paikalle, ja näki heidän kauhunsa aiheen. Se oli Kennedyn ruumis. Ensi näkemällä tuntui hän suistuneen surmaansa putoamalla kallioilta, jotka hänen kohdallaan kohosivat äkkijyrkkänä seinänä sadan jalan korkeuteen hietikosta. Ruumis virui puoleksi vedessä, puoleksi maalla; käsivartta kohautellen ja vaatteita häiläytellen oli paisuva nousuvesi saanut sen jonkun matkan päässä näyttämään liikahtelevalta, niin että ruumiin ensimäisinä löytäneet luulivat sen olevan hengissä. Mutta viimeinenkin elon kipinä oli aikaa sammunut.
"Lapseni! lapseni!" voihki tyrmistynyt isä; "missä onkaan hän?"
Kymmenkunta suuta avautui lausumaan toiveita, joita ei kukaan uskonut mahdollisiksi. Lopulta joku mainitsi mustalaisia! Tuossa tuokiossa oli Ellangowan kavunnut kallion kuvetta takaisin ylös, heittäytynyt ensimäisen tapaamansa hevosen selkään ja porhaltanut Derncleughin hökkeleihin päin.
Siellä oli kaikki pimeätä ja autiota. Hypättyään maahan tutkimaan tarkemmin, kompasteli hän mökeistä viskottujen huonekalujen pirstaleihin sekä käskystänsä revittyjen kattojen sälöihin ja pehkuihin. Raskaana painui silloin hänen tuntoonsa Meg Merriliesin ennustus tai kirous: "Olet repinyt seitsemän majan kattokaislat — katsohan, seisooko oma kurkiaisesi sen vankempana!"
"Antakaa takaisin", huudahti hän, "antakaa takaisin lapseni! Tuokaa minulle poikani, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi!"