"Entä mr. Bertramin lapsi", kysyi vieras, "miten kuuluu hän tähän kaikkeen?"
"No, sir, se lapsipa oli niin kovasti mielistynyt matkatarkastajaan; yleiseen arveltiin hänen menneen alukseen mukana, niinkuin lapset aina vallattomuuksiin pyrkivät."
"Ei, ei", korjasi diakoni, "siinä olette ihan väärällä tolalla, matami — sillä nuoren lairdin vei kätköönsä eräs mustalaismuijan hurjimus, nimeltään Meg Merrilies, — muistan hänen muotonsa hyvin, — kostaakseen Ellangowanille siitä, että hänet rummutettiin Kippletringanin läpi hopealusikan varkaudesta".
"Suokaahan anteeksi, diakoni", huomautti esilaulaja vuorostaan, "te olette yhtä etäällä oikeasta kuin emäntäkin".
"Ja mikä on teidän toisintonne tarinasta, sir?" kysyi vieras, tarkkaavana kääntyen häneen.
"Sitä ei kenties ole niinkään hyvä kertoa", vastasi esilaulaja juhlallisesti.
Mutta maaniteltuna puhumaan suunsa puhtaaksi hän alkusoitoksi tuprautti pari kolme vankkaa tupakan pöllähdystä, ja näiden muodostamasta haikuisesta pyhäköstä lausuili hän seuraavan tarinan, ensin parilla kakaisulla äänensä kirkastettuaan ja kykynsä mukaan jäljitellen sitä kaunopuheisuutta, mikä viikoittain jyrisi hänen päänsä yli saarnastuolista.
"Mitä nyt aijomme tiettäväksi saattaa, rakkaat veljet, hm — hm, — tarkotan, hyvät ystävät, — ei tapahtunut missään sopessa, ja kelpaa vastaukseksi noitiensuosijoille, ateisteille ja kaikenkaltaisille uskottomille. Teidän tulee tietää, että arvoisa Ellangowanin lairdi ei ollut oikein tarkka maansa puhdistamisessa noidista (joista sanottu on: 'Sinun ei pidä sallia noidan jäädä eloon') ja niistä, joilla oli senkaltainen ammatti, että he ennustustaitoa ja taikuutta ja arpapeliä harjottivat, niinkuin egyptiläisillä, kuten he itseänsä kutsuvat, ja muilla kurjilla olennoilla tässä meidän maassamme tapana on. Ja lairdi oli kolme vuotta avioliitossa ilman perillistä — ja hän oli niin yksikseen jääneenä, että arveltiin hänen liiaksi paljon asioivan ja puuhailevan tuon Meg Merriliesin kanssa, joka oli julkisin velho sekä Gallowayssa että Dumfriesshiressa."
"Hyvinpä tiedän siinä jotakin perää olevan", sanoi mrs. Mac-Candlish; "olen nähnyt lairdin tilaavan hänelle kaksi lasillista konjakkia tässä samaisessa talossa".
"No niin, emäntä, sitäpä vähemmin valehtelen. Kantoi sitte viimein armollinen rouva lasta, ja synnytysyönä tulee kartanon ovelle — Ellangowanin Sijaksi sitä sanotaan — vanha ukko, kummallisesti puettu, ja pyytää yösijaa. Pää, sääret ja käsivarret ovat paljaat, vaikka on talvinen aika, ja harmaja parta on kolmea korttelia pitkä. No, sisälle hänet laskettiin, ja kun synnytys tapahtui, niin hän vaati täsmälleen tietoonsa hetken ja meni ulos ottamaan osviittaa tähdistä. Ja takaisin tullessaan hän julisti lairdille, että Pahalla oli valtaa poikalapseen, joka sinä yönä syntynyt oli, ja vannotti kasvattamaan lasta Herran pelvossa ja aina pitämään hänen lähellään jumalista pappia, joka rukoilisi lapsen kanssa ja edestä. Ja vanhus hävisi pois, eikä yksikään maakunnan asukas ole häntä sen koommin nähnyt."