13 luku.
HYVÄNTEKIJÄ JA SUOSIKKI.
Seuraavana aamuna varhain nousi Mannering ratsunsa selkään ja läksi palvelijansa saattamana Ellangowania kohti. Ei tarvinnut hänen kysellä tietä. Maalaishuutokauppa on yleinen yhtymys- ja huvitilaisuus, ja kansaa kaikenkarvaista tulvi sinne joka suunnalta.
Tuntikauden miellyttävä ratsastusmatka nosti maisemasta näkyviin raunioiden vanhat tornit. Matkamiehen mielessä liikkuivat ajatukset, miten erilaisin tuntein hän oli ne viimeksi kadottanut näkyvistään niin monta vuotta takaperin. Sama oli maisema, mutta katsojan tunteet, toiveet ja mielipiteet kuinka muuttuneet! Silloin oli elämä ja rakkaus uutta, ja niiden säteet kultasivat vastaisuutta. Ja nyt, pettymysten synkistämänä, maineella ja maailmallisella menestyksellä kyllästettynä, mieli katkeraa ja katuvaa muistoa karvastelevana, hän tunsi parhaan toivonsa olevan löytää syrjäinen sija, missä saisi vaalia sitä raskasta mielialaa, joka seuraisi häntä hautaan asti.
"Miksi yksilö kuitenkaan murehtisi toiveittensa epävakaisuutta ja suunnitelmiensa turhuutta? Olisivatko ne muinaiset päälliköt, jotka rakensivat nuo valtavan jyhkeät tornit sukukuntansa linnotukseksi ja valtasijaksi, voineet uneksiakaan sen päivän koittavan, jona heidän viimeinen jälkeläisensä karkotettaisiin häviön omana harhailijana maaltansa! Mutta luonnon annit ovat muuttumattomat. Aurinko helottaa noille raunioille yhtä armaasti, olipa omistajana vieraskin tai väärin täytetyn lain alhainen ja ahnas koukkuilija, kuin silloinkin kun perustajan viirit ensi kertaa hulmusivat niiden muureilla."
Näissä mietteissä Mannering saapui päärakennuksen ovelle, joka sen päivää oli kaikille avoinna. Hän astui sisälle muiden mukana, jotka kuljeskelivat huoneesta toiseen, mitkä ostaakseen valikoiden esineitä, mitkä uteliaisuuttansa tyydyttääkseen. Tuollaisissa näyissä on olosuhteiden suotuisimmillaankin ollessa jotakin apealta vaikuttavaa. Silmälle vastenmielinen on huonekalujen epäjärjestys, kun ne on siirretty mukavasti katseltaviksi ja pois kuljetettaviksi. Kehnoilta ja viheliäisiltä näyttävät silloin esineet, jotka sievästi paikoilleen aseteltuina ovat kunnollisia ja miellyttäviä, ja kaikesta mukavuudestaan ja kaunistuksestaan paljaiksi riistetyt huoneet saavat häviön ja rappeutumisen leiman.
Tympäisevää niinikään on nähdä kotoisen seurustelun ja rauhan näyttämöt avattuina uteliaiden ja sivistymättömien tuijoteltaviksi, kuulla heidän karkeita tuumittelujansa ja raakoja pilapuheitansa heille oudoista kuoseista ja huonekaluista, sellaista kujeellista ilvettä suuresti edistää whisky, joka Skotlannissa aina pannaan tuollaisissa tilaisuuksissa kiertämään. Kaikki nuo ovat tavallisia vaikutelmia sellaisesta kohtauksesta kuin nyt oli Ellangowanille sattunut; mutta niille antoi kolminkertaista painoa ja pontta se siveellinen tunne, että ne tässä tapauksessa merkitsivät ikivanhan ja arvokkaan suvun täydellistä häviötä.
Kesti jonkun aikaa ennenkuin eversti Mannering keksi ketään vastaamaan halukasta, tiedustellessaan Ellangowania itseänsä. Vihdoin muuan vanha palvelijatar kertoi hänelle, pidellen esiliinaansa silmiensä edessä, että "lairdi voipi hiukan paremmin ja hänen toivotaan pystyvän muuttamaan talosta tänään. Miss Lucy odottaa kääsejä joka hetki saapuviksi, ja kun päivä on tälle vuodenajalle kaunis, niin on hänet nojatuolissaan kannettu ylös nurmikolle vanhan linnan edustalle, ollakseen tästä mylläkästä poikessa."
Sinne läksi eversti Mannering häntä etsimään ja tuli piankin pikku ryhmän näkösälle, johon kuului neljä henkilöä. Nousu oli jyrkkä, joten hänellä oli lähetessään aikaa tähystellä heitä ja pohtia, miten alottaa puheensa.
Halvattuna ja miltei kykenemättömänä liikkumaan istui mr. Bertram nojatuolissa, yömyssy päässään, väljä kamlottiviitta yllään ja jalat vaippoihin peitettyinä. Hänen takanaan seisoi ristikkäin asetetuilla käsillään sauvaansa nojaten mestari Sampson, jonka Mannering heti tunsi. Aika ei ollut häneen mitään muutosta vaikuttanut, paitsi että musta takki oli kulunut ruskahtavaksi ja laihat posket vajonneet enemmän kuopalle kuin Manneringin viime kerralla hänet nähdessä. Vanhuksen toisella puolella oli keijukaista muistuttava olento — noin seitsentoistavuotias neitonen, jonka eversti päätteli hänen tyttärekseen. Hän vilkaisi tuon tuostakin puistokujaa kohti, kuin odottaen kyytikärryjä, ja väliaikoina kohenteli peitteitä, suojatakseen isäänsä kylmältä, tai vastaili kyselyihin, joita tämä näytti tekevän närkkääseen ja nureksivaan tapaan. Tyttö ei rohjennut katsahtaakaan Sijalle päin, vaikka kokoontuneen väkijoukon sorina luonnollisesti kohdisti hänen huomiotansa sille taholle. Ryhmän neljäs henkilö oli sorea ja sävyisä nuori mies, joka näytti ottavan osaa miss Bertramin huolestukseen ja hänen huolehtimiseensa vanhempansa viihdytyksestä ja mukavuudesta.