Hänellä oli yhäti mielessään Ellangowanin osto. Mac-Morlanin käsityksen mukaan täytyi nimittäin Glossinin piankin luopua tilasta, kun muutamat velkojat kiistivät hänen oikeuttaan pidättää niin suurta osaa kauppasummasta omassa hallussaan ja suuresti epäiltiin hänen maksukykyään riidanalaiseen erään nähden. Siinä tapauksessa uskoi Mac-Morlan varmasti hänen mielelläänkin siirtyvän omistuksestaan, jos häntä houkuteltaisiin jonkun verran isommalla hinnalla kuin hän oli sitoutunut maksamaan.
Saattaa tuntua oudolta, että Mannering oli niin kovin kiintynyt paikkaan, jonka oli vain kerran nähnyt, silloinkin pikimältään, uransa alussa. Mutta siellä sattuneet seikat olivat saaneet vankan sijan hänen mielikuvituksessaan. Tuntui olevan kohtalo olemassa, joka yhdisti hänen oman perhehistoriansa merkittävät vaiheet Ellangowanin asukasten merkkitapauksiin, ja hän tunsi salaperäistä halua saada sanoa omakseen linnan pengermää. Siitähän hän oli taivaan kirjasta lukenut ihmiskohtalon, joka oli ihmeellisesti täyttynyt tuon suvun lapsiperillisen vaiheissa ja joka kulki niin yhtärinnan hänen omassa perheessään täsmälleen toteenkäyneen ennustuksen kanssa. Kun sitä paitsi hänen haaveksintansa kerran oli saanut valtaa ajatuksissa, ei hän voinut suurta vastahakoisuutta tuntematta niellä sitä aatosta, että hänen suunnitelmansa raukeaisi ja vielä Glossinin laisen miehen kukistamana. Ylpeys siten tuli haaveen avuksi lujentamaan hänen päätöstänsä maatilan ostamisesta mikäli mahdollista.
Tehkäämme Manneringille oikeutta. Hänen päätökseensä vaikutti osaltaan myöskin halu tukea turvattomiksi joutuneita, hän oli mietiskellyt, mitä kaikkea etua Julialle koituisi Lucy Bertramin seurasta, jonka luontaiseen järkevyyteen ja käytännölliseen älyyn voitiin varmasti luottaa. Tämä ajatus oli saanut paljon vahviketta Mac-Morlanin kertoessa hänelle juhlallisesti taattuna salaisuutena, millä tavoin nuori neiti oli käyttäytynyt Charles Hazlewoodia kohtaan alusta loppuun asti. Vähemmän hienotunteista olisi ollut ehdottaa hänelle, että hän siirtyisi Manneringin perheeseen asumaan, jos hän täten olisi joutunut kauvas nuoruutensa näkymöiltä ja niistä harvoista, joita hän katsoi ystävikseen. Mutta Woodbourneen hän saattoi helposti suostua vieraaksi, vaipumatta alamaisen seuranaisen asemaan.
Lucy Bertram myöntyi hiukan empien kutsumukseen tulla muutamiksi viikoiksi miss Manneringin kumppanina asumaan. Hän tunsi varsin hyvin, että peittelipä everstin hienotuntoisuus totuutta miten tahansa, oli hänen päävaikuttimenaan jalomielinen halu suoda orvolle kannatuksensa ja suojeluksensa, joille hänen arvokkaat välinsä ja vielä korkeammalle arvosteltu kuntonsa kaiketi antaisivat suurta vaikutusvaltaa seutukunnalla.
Samaan aikaan sai orpotyttö kirjeen miss Margaret Bertramilta, siltä sukulaiselta, jolle hän oli asemastaan kirjottanut, — kirjeen niin kylmän ja lohduttoman kuin kuvitella voipi. Pikku rahasumman se kyllä sisälsi, mutta suositteli ankaraa säästäväisyyttä ja esitti, että miss Bertram asettuisi täysihoitoon johonkin hiljaiseen perheeseen joko Kippletringaniin tai sen lähistölle, vakuuttaen ettei hän omilta kovin niukoiltakaan tuloiltaan antaisi omaisensa nähdä puutetta. Miss Bertram vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneliä tämän kylmäkiskoisen vastauksen johdosta. Hänen äitinsä eläessä oli nimittäin tuo kelpo nainen asustanut vieraana Ellangowanissa lähes kolme vuotta, ja ainoastaan perittyään noin 400 puntaa vuotuisia tuloja tuottavan omaisuuden oli hän jättänyt jäähyväiset vieraanvaraiselle kartanolle, jolla muutoin olisi saattanut olla kunnia suojata häntä omistajansa kuolemaan asti.
Lucy Bertramilla oli harras halu palauttaa vaivainen lahjotus, jonka ylpeys oli itaruuden kanssa taisteltuaan kiristänyt vanhalta neidiltä. Mutta lähemmin harkitessaan hän tyytyi kirjottamaan ottavansa sen vastaan lainana, jonka toivoi piankin saavansa maksetuksi, ja neuvotteli sukulaisensa kanssa kutsusta, jonka oli eversti ja miss Manneringilta saanut. Tällä kertaa saapui vastaus ensimäisessä postissa, niin pelkäsi vanha neiti, että joku joutavanpäiväinen herkkätuntoisuus tai hullaannus, kuten hän sitä nimitti, voisi saada hänen serkkunsa hylkäämään noin edullisen tarjouksen ja siten samalla jättäytymään yhä taakaksi omaisillensa.
Lucylla ei sen vuoksi ollut valinnan varaa, ellei pitänyt mieluisempana pysyä arvoisain Mac-Morlanien taakkana, jotka olivat liian anteliaita, ollakseen rikkaita. Ne omaiset, jotka aikaisemmin olivat pyydelleet hänen seuraansa, olivat viime aikoina vähitellen peräyttäneet huomaavaisuutensa joko hiljaisesti tai pahotellen, että hän oli pitänyt Mac-Morlanin kutsua hyväksyttävämpänä kuin heidän.
Mestari Sampsonin kohtalo olisi ollut säälittävä, jos se olisi ollut riippuvainen kenestä hyvänsä muusta kuin Manneringista, joka oli erikoisluonteiden ihailija, sillä Lucy Bertramista eroaminen olisi varmasti särkenyt hänen sydämensä. Mac-Morlan oli täydellisesti selittänyt hänen menettelynsä suojelijansa tytärtä kohtaan. Vastauksena oli Manneringin tiedustus, vieläkö koulumestarilla oli se ihailtava harvasanaisuuden hyve, jolla hän oli niin huomattavasti kunnostautunut Ellangowanissa. Mac-Morlan vastasi myöntävästi. "Antakaa mr. Sampsonille tiedoksi", sanottiin everstin seuraavassa kirjeissä, "että minä tarvitsen hänen apuaan luetteloimassa ja järjestämässä setäni, piispan, kirjastoa, jonka olen määrännyt meritse lähetettäväksi sinne. Myöskin on minun käytettävä häntä eräitten paperieni puhtaaksikirjottamiseen ja järjestämiseen. Sopikaa hänen palkakseen mitä soveliaaksi katsotte. Puettakoon mies-parka kunnollisesti, seuratakseen nuorta emäntäänsä Woodbourneen."
Kelpo Mac-Morlan oli kovin iloissaan tästä valtuutuksesta, mutta sai paljon aprikoimista siitä osasta, joka koski arvoisan koulumestarin uudelleen vaatettamista. Hän tähysti miestä tarkkailevin katsein, ja oli ylen selvää, että hänen nykyinen asunsa päivä päivältä ränstyi yhä enemmän. Jos olisi hänelle rahaa antanut ja kehottanut sonnustautumaan, niin hän olisi vain saanut uuden tilaisuuden laittautuakseen naurunalaiseksi, sillä kun mr. Sampsonille sattui sellainen harvinainen tapaus kuin uusien vaatekappaleiden ostaminen, toimitti hän tavallisesti kauppalan kaikki pojat päiväkausiksi kintereilleen niillä lisillä, joita hän oman aistinsa johdannolla hankki vaatevarastoonsa.
Toiselta puolen olisi otaksuttavasti tuntunut loukkaavalta luoda räätäli ottamaan hänestä mittaa ja lähettämään vaatteet kotiin kuten koulupojalle. Viimein Mac-Morlan päätti kysyä miss Bertramin neuvoa ja välitystä. Tämä vakuutti hänelle, että vaikkei hän voinutkaan olla kykenevinään herrasmiehen pukuvarastoa huolittelemaan, ei kuitenkaan mikään ollut helpompaa kuin koulumestarille se palvelus tehdä.