"Ei ole tarvis peljätä, hyvä mies", vakuutti omistaja, "Päistärikkö pystyisi kantamaan kuusi miestä, jos seljällä pituutta piisaisi — mutta kiirehtikää, Luojan tähden, nouskaa selkään, sillä näkyypä tuolta suohaudasta tulla lappavan miehiä, joita kenties on parempi olla odottelematta."
Brownkin oli sitä mieltä, että kursailua oli lyhennettävä noiden viiden, kuuden miehen karauttaessa sammalikon yli heitä kohden ja kahden edellisen vintiön näyttäessä heihin yhtyvän. Hän siis nousi Päistärikön lautasille, ja reima virkku porhalsi lyhyeen laukkaan, kantaen kahta vantteraa miestä kuin olisivat he olleet kuusivuotiaita lapsia. Ratsastaja näkyi perinpohjin tuntevan tämän erämaan polut; hän laski menemään vinhaa vauhtia, saaden hyvin taitavasti valituksi turvallisimmat kulkupaikat. Siinä häntä autteli älykäs hepo, joka erehtymättömästi kulki vaikeat paikat juuri oikeimmasta kohdasta ja sillä erikoisella tavalla, mikä kulloinkin oli turvallisin. Mutta näilläkään eduilla eivät he paljoa päässeet edelle takaa-ajajista, Kun taival oli niin epätasaista ja monenlaiset esteet pakottivat tekemään kaarroksia.
"Eipä hätää", puheli lannistumaton skotlantilainen kumppanilleen, "pääsemmepä vain Withershinin Säpistä, niin ei ole tie läheskään näin pehmeätä, ja silloin me annamme heidän laukata".
Pian saapuivatkin he hänen mainitsemaansa paikkaan, ahtaaseen kouruun, jonka läpi pikemmin vieri kuin virtasi pieni helakanvihreiden sammalten kattama suupunut joki. Dinmont ohjasi ratsunsa erääseen kohtaan, missä vesi näytti vapaammin juoksevan kovemmalla pohjalla. Mutta Päistärikkö peräysi aiotusta kaalamosta, laski päänsä riipuksiin, kuin tarkemmin tutkiakseen suota, ja etukoivet sojossa seisahtui lujaan kuin kivestä veistettynä.
"Eikö meidän olisi parempi", esitti Brown, "astua alas ja jättää hevonen onnensa nojaan — tai ettekö saa sitä pakotetuksi sammalikon poikki?"
"Ei, ei", epäsi hänen luotsinsa, "meidän ei sovi millään muotoa niskuroida Päistärikölle — sillä on järkeä enemmän kuin monella kristityllä". Niin sanoen hän höllensi ohjakset ja ravisteli niitä irrallaan. "No nyt, poju, otahan oma tolasi — katsotaanpa, mistä sinä meidät viet."
Oman tahtonsa varaan jäätyään Päistärikkö vireästi ravasi toiseen osaan "säppiä", Brownin mielestä vähemmän lupaavaan näöltään. Mutta elukan äly tai kokemus suositteli sitä turvallisempana noista kahdesta; se työntyi hetteeseen ja pääsi vähällä vaivalla yli.
"Olenpa hyvilläni, kun suoriusimme tuosta rämeestä", puheli Dinmont, "missä on enemmän talleja hevosille kuin kyytiasemia ihmisille — nyt on meillä ainakin Immentie apunamme".
Väleen he ennättivätkin tuonnimiselle rosoiselle ajopenkereen tapaiselle; se oli jäännöksenä vanhasta roomalaisesta tiestä, joka kulkee suoraan pohjoista suuntaa noiden autiomaiden halki. Sitä myöten he etenivät yhdeksän tai kymmenen penikulman nopeudella tunnissa, Päistärikön tavottamatta muuta huojennusta kuin mitä sai askeltensa muuttamisella laukasta raviksi. "Saisin sen paremminkin painaltamaan", virkkoi sen isäntä, "mutta me olemme kaksi vahvaraajaista miestä sentään, ja olisi sääli rasittaa Päistärikköä — ei näkynyt sen vertaista Staneshiebankin markkinoilla tänään".
Brown mielellään mukautui siihen, että ratsua oli koetettava säästellä, ja lisäsi arvelevansa, että heidän nyt päästyään konnien ulottuvista oli mr. Dinmontin paras sitoa huivi päänsä ympäri, jottei pakastava ilma pahentaisi haavaa.