Ytimekkäästi sanotaan: "Anna koiralle paha nimi ja hirtä"; ja lisätä voipi, että jos annat ihmiselle tai ihmispiirille pahan nimen, niin he hyvin luultavasti tekevät jotakin hirsipuun ansaitsevaa. Tästä oli Brown jotakin kuullut ja epäili emännän, Dinmontin ja mustalaisen puheista lisää; mutta hän oli peloton luonteeltaan, ei kuljettanut mitään saaliinhimoa houkuttelevaa mukanaan ja uskoi vielä päivänvalolla ehtivänsä aron yli. Tässä viime seikassa hän kuitenkin näytti pettyvän. Taival osottausi pitemmäksi kuin hän oli olettanut, ja taivaanranta alkoi tummua juuri hänen astuessaan avaralle nevalle.
Huolella ja harkinnalla askeleensa valiten eteni nuori upseeri pitkin polkua, joka milloin vajosi kahden katkonaisen, mustan mutaäyrään lomaan, milloin kulki kapeitten, mutta syvien liejurotkojen poikki, toisin ajoin taasen kohtaili somerikkoa ja vierinkiviröykkiöitä, joita oli pyyhkiellyt koolle joku ympäristön ylängöiltä rämeelle tulvinut rajusade-syöksy. Hän alkoi aprikoida, miten ratsumies saattoi samota noin epätasaista taivalta. Kavioiden jäljet olivat kuitenkin vielä näkyvissä, ja olipa hän etäältä kuulevinaan niiden töminääkin. Vakuututtuna siitä, että mr. Dinmontin kulun täytyi rämeellä olla vielä hitaampaa kuin hänen omansa, päätti hän ponnistella rivakasti, toivoen ehättävänsä hänet ja saavansa käyttää hyväkseen hänen paikallistuntemustaan.
Samassa ryntäsi hänen pikku koiransa mitä raivokkaimmin haukkuen eteenpäin. Brown vinhensi vauhtiaan ja näki pikku kumpareelle päästessään koiran metelin syyn. Norossa noin pyssynkantaman päässä hänen alapuolellaan rinnusteli mies, jonka hän helposti tunsi Dinmontiksi, epätoivoisessa nujakassa kahden muun kanssa. Hän oli maassa ja puolustausi parhaansa mukaan raskaan ratsupiiskansa tyvellä.
Matkamiehemme riensi apuun, mutta ennen kuin hän perille ehti oli tuima isku suistanut maamiehen nurin, ja voittoansa parannellen mäjäytteli rosvoista toinen häntä armottomasti päähän. Toinen konna kiirehti Brownia vastaan ja hoilasi kumppaniansa mukaan, "sillä se jo tytyy", nähtävästi tarkottaen ahdistetun jo olevan vastarintaan kykenemätön.
Toisella heittiöllä oli lyömämiekka, toisella lyhyt muhkurakalikka aseenaan; mutta kun tie oli hyvinkin kaita, "kunhan ei ampuma-aseita ole", ajatteli Brown, "niin ehkäpä hyvinkin suoriudun niistä". Niinpä he kävivät rynnistämään, roistojen sadatellessa mitä verisimpiä uhkauksia. Mutta pian huomasivat he uuden vastustajansa yhtä vankaksi kuin päättäväiseksikin, ja muutamien iskujen jälkeen käski toinen heistä hänen hornan nimessä taivaltaa tietänsä yli nummen, heillä kun ei ollut hänelle mitään sanottavaa.
Brown hylkäsi moisen sovinnon, koska se olisi jättänyt heidän armoilleen mies-poloisen, jota he olivat rosvoamassa, kukaties murhakin mielessään; ja ottelu oli juuri alkanut uudestaan, kun Dinmont odottamatta sai takaisin tajuntansa, kavahti jaloilleen, sieppasi aseensa ja säntäsi taistelupaikalle. Hän ei ollut osottautunut helpoksi vastapukariksi yllätettynäkään ja yksinäisenä, joten rosvot eivät katsoneet hyväksi odottaa hänen liittymistään mieheen, joka oli avuttakin ollut heidän molempien veroisensa. He pakenivat suon poikki minkä käpälistä lähti, kintereillään Vaapsahainen, joka oli mellakassa oivallisesti kunnostautunut, näykkiellen vihollisen kantapäitä ja tuon tuostakin saaden aikaan hetkisen häiriön herransa eduksi.
"Perhana, mutta onpa nyt koiranne hyvin harjaannutettu vahinkoeläviin, sir!" olivat reippaan maamiehen ensimäiset sanat, hänen saapuessaan lähemmä, pää veren vallassa, ja tuntiessaan pelastajansa pikku seuralaisineen.
"Toivoakseni ette ole vaarallisia vammoja saanut, sir?"
"Pyh, mitä vielä — minun kalloni kestää aimo kalkutusta — ei sentään siedä kiittää heitä, ja paljon teitä. Mutta nyt, veikkonen, auttakaas minua ottamaan heponi kiinni, ja saattekin nousta taakseni, sillä meidän on vilistettävä liesuun kuin kärpät ennen kuin koko himphamppu on niskassamme — kaukanakaan ei joukon jatko liene."
Onneksi saatiin hepo huokeasti käsiin, mutta Brown hiukan empi rasittaa ratsua liiaksi.