26 luku.
TUULASTUSSEURUE.
Jätämme sikseen parin välipäivän puuhat; ne olivat tavallisia metsämiehen ampumis- ja ajohuvitteluja eivätkä missään suhteessa riittävän mielenkiintoisia pidättelemään lukijaa. Siirrymme eräänlaiseen lohenmetsästykseen, joka on jossain määrin erikoinen Skotlannille.
Tätä pyyntitapaa, jossa heittäen isketään kalaa väkäpäisillä ahinkailla tai pistäen kolminirkkoisilla pitkävartisilla tuulaksilla, käytetään paljon Eskin suulla ja muiden Skotlannin lohijokien varsilla. Urheilua harjotetaan päivin ja öin, mutta enimmäkseen jälkimäiseen vuorokauden-aikaan, jolloin kaloja vaanitaan soihtujen valolla tai tuliristikoille ladottujen roihuavien tervatynnyrin sirpaleiden loimossa, joka luopi veteen voimakkaan, vaikkakin vain määräkohtiin sattuvan hohteen.
Tällä kertaa pääseurue liikkui haperalla veneellä sellaisessa virran kohdassa, missä sen oli myllypato laajentanut ja syventänyt, kun taasen muut hyppyjään tekevien muinaisten Bacchusjuhlijain tavoin juoksentelivat äyräitä pitkin, heiluttaen soihtujaan ja keihäitään, ahdistellessaan lohia, joista toiset yrittivät paeta ylös virtaa, toiset taasen pyrkivät pyytäjien väijyviltä katseilta piiloon puunjuurien, kivenjärkäleiden ja isojen paasien koloihin. Näitä venejoukkue sai ilmi vähimmästäkin vihistä; evän välkähdys, nouseva pore riitti näille nokkelille urheilijoille ilmaisemaan, mihin ase oli suunnattava.
Näyttämö oli sanomattoman elvyttävä siihen tottuneille; mutta kun Brown ei ollut keihästykseen harjaantunut, väsyi hän piankin ponnistuksiin, joista ei ollut mitään muuta tulosta kuin kelpo täräys käsivarteen pohjakivistä, joihin hän lohta mieliessään useinkin kalautti iskunsa. Myöskään ei häntä miellyttänyt olla niin lähellä kuolonkamppailussaan verisinä veneen pohjalla sätkiviä lohia, vaikka hän salasi tunteet, joita ei olisi ymmärretty.
Senvuoksi pyysi hän päästä maihin ja nautti näystä paljoa paremmin erään äyräännyppylän laelta. Usein ajatteli hän Dudley-ystäväänsä, taitelijaa, silmäillessään punaisena hehkuvan loimun kajastelua kauneille äyräille, joiden juurella vene lipui. Toisin ajoin pieneni hohde etäiseksi tähdeksi, joka näytti tuikkivan veden kalvossa kuten se pilkahtelu, jolla maan tarujen mukaan vetehinen ilmaisee uhriensa märkää hautaa. Sitte se taas lähetessään suureni ja kirkastui, kunnes leveällä vipatteleva lieska ohi kulkiessaan loihti näkyviin äyrään, kummun ja puun, värjäten ne omalla hämäränpunaisella leimullaan ja loitotessaan luovuttaen ne vähitellen pimeydelle tai valjulle kuutamolle. Tässä hehkussa venemiehetkin kuvastuivat milloin pidellen aseitansa korkealla, milloin kumartuen iskemään tai suoristautuen samaisen roihun silaamiksi vaskenkarvaisiksi hornanhengiksi.
Tätä valon ja varjon kuvasarjaa jonkun aikaa ihailtuaan Brown läksi hiljalleen kävelemään kotiin päin, matkallaan tähystellen pyyntimiehiä, joita tavallisesti on pari kolme yhdessä, yksi Sainiota pidellen, toiset keihäineen valmiina sen valossa iskemään saaliiseensa. Huomatessaan erään miehen rynnistelevän tuulastamansa hyvin painavan lohen kanssa, jota hän ei saanut täydellisesti kohotetuksi vedestä, astui Brown äyrään reunalle katselemaan yrityksen päättymistä. Tässä hommassa oli sainion pitelijänä metsästysapulainen, jonka juro käytös jo oli Brownia kummastuttanut. "Tulkaas tänne, sir! tulkaas tänne! katsokaas tätä rötköä! Sillä on kylkeä kuin sialla", huutelivat apurit nähdessään Brownin lähenevän.
"Suolluta ahrainta hyvin, mies! suolluta! Älä laske lempoa poukkoamaan — ei ole sinulla kissankaan sisua!" neuvottiin, rohkaistiin ja nurkuiltiin rannasta pyyntimiehelle, joka seisoi vedessä jäänsirpaleiden seassa vyötäisiään myöten, teutaroiden kalan ja virran voimakkuutta vastaan, epätietoisena tavasta, jolla yrittäisi korjata saaliinsa.
Äyrään partaalle päästessään Brown huusi: "Pidäppä toihtuasi korkeammalla, ystävä!" sillä hän oli jo loimun heijastuksessa erottanut tämän tummat kasvonpiirteet. Mutta tuskin oli mies kuullut äänen ja siitä tulijan tuntenut, kun pudotti sainion ikäänkuin vahingossa veteen, sen sijaan että olisi vieraalle tietä valaissut.