"Mitäs tyhjää, muijaseni!" vastasi Dandie; "tiedäthän, etten koskaan rahtuakaan raihnaannu retkistäni".
Niin sanoen hän kehotti Brownia joutuin suoriutumaan eineestään, koska "nyt pakkasen helpottaessa on aamupuhteella vainu parhaimmillaan".
Matkaan he sitte läksivät Otterscopescaureille; talonpoika näytti tietä. Pian jättivät he taakseen pikku laakson ja painausivat vuoristoon niin jyrkkähuippuiseen, että rinteet melkein seinäminä kohoilivat. Kupeissa näkyi monin paikoin kouruja, joita myöten talvikausina kovien sateiden jälkeen tulvapurot suurella pauhinalla syöksähtelivät alas. Muutamia usmapälviä leijui vielä viistellen huippuja, aamupilvien jäännöksinä, sillä pakkanen oli särkynyt vuolaaksi sadekuuroksi. Noiden huhtuvaisten verhojen läpi kuulsi satoja tilapäisiä pikku purosia, jotka hopealankoina laskeutuivat pitkin vuorten kylkiä.
Mitä pelottomimmalla varmuudella lasketteli Dinmont kapeita lammaspolkuja pitkin näillä vieruilla. Viimein he lähenivät urheilun näyttämöä ja alkoivat nähdä muitakin miehiä sekä ratsain että jalkaisin kiirehtimässä kohtauspaikalle. Brown oli ymmällä koettaessaan käsittää, miten ketunajo voisi käydä päinsä vuoristossa, missä pony maaperään tottuneena töin tuskin kykeni hölköttelemään, mutta puoli kyynärääkin ladulta poikkeava ratsumies voisi joko upota suonsilmäkkeeseen tai suistua alas äyrästä. Tämä ihmetys ei toimintapaikalle tultaessa vähentynyt.
He olivat vähitellen nousseet hyvin korkealle ja saapuivat nyt selänteelle, joka kohosi hyvin syvän, mutta aivan soukan notkon yli. Harjulle olivat urheilumiehet kokoontuneet varustuksin, jotka olisivat hienon metsästysseuran jäsentä kammoksuttaneet, sillä tarkotuksena kun oli vahingollisen otuksen vähentäminen ja pyynnin huvi, myönnettiin Repolais-rukalle paljoa vähemmin tasaväkisyyden mahdollisuuksia kuin sitä avoimella maalla urheilumaisesti ahdisteltaessa. Mutta sen asumuksen lujuus ja ympäristön laatu korvasivat mitä hätyyttäjien kohteliaisuudesta puuttui.
Rotkon seinämät olivat soraröykkiöitä ja rapakivijärkäleitä, ja vajosivat melkein kohtisuorina alhaalla polvittelevalle pikku joelle, siellä täällä suoden sijaa vaivaiselle risukolle tai kanervamättäikölle. Pitkin tämän ahtaan ja tavattoman syvän kuilun kaltaita asettuivat riviin sekä ratsumiehet että jalankulkijat. Melkein jok'ainoalla oli mukanaan ainakin pari isoja ja äkäisiä susikoiria, niiden hirvikoirien rotua, joita maassa aikoinaan käytettiin, mutta ristisiitoksesta tavallisen rodun kanssa paljon pienentyneitä kooltaan. Metsästysapulainen, jonkunlainen piirikunnan toimimies, joka saa määräerän jauhoja ja palkkion jokaisesta hävittämästään ketusta, oli jo ourun pohjalla, mistä kajahteli parin kolmen kettukoiraparin vimmainen ärhentely. Apujoukkona oli erään paimenen johdannolla kiistapaikalle lähetettyjä rottakoiria, niissä kokonainen sukupolvi Pippuria ja Sinappia. Sekarotua, penikkaa ja rakkia oli kööriä hoitelemassa. Rotkon reunoilla kärkkyvät katselijat pitivät susikoiria kahlehihnassa, valmiina päästämään ne kettua hätistelemään heti kun alhaalla hyörivä partiojoukko pakottaisi sen lähtemään lymystään.
Vaikka näky olisi ammattiurheilijasta tuntunut jyrkeältä, oli siinä jotakin jylhän tenhoisaa. Harjanteen äärillä häärivät olennot, joilla oli taivas taustanaan, näyttivät liikehtivän ilmassa. Pidätyksestään kärsimättömät ja alhaalta raikuvan haukunnan hullaannuttamat koirat hypähtelivät pingotellen kaulaimiaan, jotka niitä ehkäisivät kumppaneihinsa yhtymästä. Alas katsellessa oli näky yhtä mieleenpainuva. Syvänteestä eivät ohuet huurut olleet tyyten hälvenneet, niin että niiden harsun kerroksen läpi silmä useinkin koetti tarkkailla alhaalla luimivien ajomiesten liikkeitä. Toisin ajoin tuulahdus paljasti notkon näkyviin pohjiaan myöten, ja sinervä puro kimmelsi vastaan, kierrellessään koleassa ja yksinäisessä uomassaan. Silloin he näkivät paimenten pelottoman ketterinä hyppelevän vaarakohdalta toiselle ja usuttelevan koiria jäljille, kaikki syvyyden ja etäisyyden kutistamina kääpiöiksi. Jälleen sakenivat huurut ylle, ja ainoiksi merkeiksi ponnistusten jatkumisesta jäivät miesten huhuilut ja koirien mellakka kuin maan uumenista kohoutuvina.
Kun kettu siten toisesta turvapaikasta toiseen kaahattuna oli lopulta pakotettu hylkäämään laaksonsa ja pinttämään etäisempää lymysijaa kohti, laskivat ylhäältä tähystelleet irti susikoiransa, jotka kettua nopeampina sekä villeydeltään ja sitkeydeltään sen vertaisina piankin lopettivat rosvon päivät.
Täten sai aamupäivän aherruksessa neljä kettua surmansa ilman mitään tavanmukaisten sääntöjen seuraamista ja urheilun säädyllisyyttä, mutta näköjään yhtä suureksi tyydytykseksi sekä kaksi- että nelijalkaisille kuin olisi kaikkia asianomaisia menoja noudatettu. Brown itsekin, vaikka oli nähnyt Intian ruhtinaallista metsästysurheilua ja Areotin nabobin kanssa ratsastanut elefantilla tiikerinmetsästyksessä, myönsi saaneensa oivallisen aamuhuvin. Lopuksi useimmat metsämiehet maan vakiintuneen vieraanvaraisuuden mukaisesti lähtivät Kaarlelaan päivällisille.
Kotimatkalla Brown ratsasti tovin metsästysapulaisen rinnalla ja tiedusteli häneltä yhtä ja toista hänen ammattiinsa kuuluvaa. Mies oli ilmeisesti vastahakoinen kohtaamaan hänen katsettaan ja näytti halukkaalta pääsemään eroon hänen seurastaan ja puhuttelustaan, jollaista käytöstä Brownin oli vaikea ymmärtää. Hän oli laiha, mustaverinen, ketterä mies, rakenteeltaan omiaan työteliääseen toimeensa. Mutta hänen kasvonsa eivät kuvastaneet reippaan metsämiehen avomielisyyttä; katse harhaili maassa, hän oli hämillään ja vältteli tarkempaa tähystystä. Tehtyään muutamia vähäpätöisiä huomautuksia päivän menestyksestä Brown antoi hänelle pikku palkkion ja ratsasti edelle isäntänsä kanssa. He tapasivat emännän valmistautuneena vastaanottoon — lammaskarsina ja kanatarha varustivat kestityksen, ja sydämelliset tervetulon toivotukset korvasivat kaikkia loiston ja muodinmukaisuuden vajavuuksia.