25 luku.
KETUNMETSÄSTYS.
Brown nousi aikaisin aamulla ja asteli ulos katselemaan uuden ystävänsä paikkoja. Kaikki oli talon ympärillä muokkaamatonta ja laiminlyötyä — puutarha mitätön, ei mitään tehtynä lähistön saattamiseksi kuivilleen tai mukavaksi, poissa kaikki ne pikku somistukset, jotka viehättävät silmää englantilaista maataloa katsellessa. Silti oli näkyvissä selviä merkkejä siitä, että tämä johtui vain hyvän aistin puutteesta tai tietämättömyydestä, ei köyhyydestä eikä siihen liittyvästä laimeudesta. Uljas, hyvillä lypsylehmillä asustettu navettarakennus, syöttövaja, jossa kymmenen jalorotuista sonnia seisoskeli, kahden oivallisen hevosvaljakon talli, uutterana hyörivä ja nähtävästi osaansa tyytyväinen palvelusväki — sanalla sanoen auliin, joskin siistimättömän runsauden tuntu päin vastoin ilmaisi varakasta talonpoikaa.
Asuinrakennus oli joelle viettävällä loivalla rinteellä, ja se seikka poisti varsinaista törkyä keräytymästä ympärille. Pikku matkan päässä peuhaili koko lapsiliuta turvemajoja rakennellen suunnattoman, sälöilleen tammen juurella, jonka nimenä oli Kaarlon pensas jonkun aikoinaan paikalla asustaneen sissin muistoksi. Asuinrakennuksen ja mäkilaidunten välillä oli syvä noro; se oli aikoinaan ollut pikku varustuksen vallihautana. Varustuksesta ei enää näkynyt jälkiäkään, mutta sen kertoi perintätaru olleen edellämainitun uroon asuntona. Brown yritti solmia tuttavuutta lasten kanssa, mutta "ne vekarat luisuivat elohopeana hänen käsistään", vaikka kaksi vanhinta jäikin kurkistelemaan turvallisen matkan päähän päästyään. Matkamies suuntasi sitte kulkunsa ylämäkeen, astellen noron yli pitkin astumakivien jonoa, jotka eivät olleet kaikkein leveimpiä ja tukevimpia. Kauvan ei hän ollut kavunnut, kun näki miehen tulevan vastaansa alamäkeä.
Pian tunsi hän arvoisan isäntänsä, vaikka ratsastuskauhtana oli vaihtunut harmajaksi paimenviitaksi ja villikissan taljalla reunustettu lakki päässyt mukavammin peittelemään sideltyä päätä kuin hattu olisi kyennyt. Hänen ilmestyessään aamun usmasta ei miehiä jäntäreitten ja lihaksien puolesta arvostelemaan tottunut Brown voinut olla ihailematta hänen pitkää varttansa, hartiain leveyttä ja askelten joustavuutta. Dinmont itsekseen osotti samaa kohteliaisuutta Brownille, jonka voimallista olemusta hän nyt tarkkaili hiukan perusteellisemmin kuin ennen. Tavanmukaisten aamutervehdysten jälkeen kysyi vieras, tunsiko isäntä mitään haitallisia seurauksia edellisen illan nujakasta.
"Melkein jo olin sen unohtanut", vastasi riuska rajalainen; "mutta luulenpa, että jos tänä aamuna, nyt kun olen vereksenä ja selvänä, te ja minä olisimme Withershinin Säpillä, kumpaisellakin tukeva tammikarttu kourassamme, niin takaisin emme pyörtäisi puolen tusinankaan roikaleen tieltä. Minun sitäpaitsi täytyikin kömpiä jalkeille aikaisin, katsellakseni mitä paimenet puuhailivat — ne ovat toisen poissaollessa taipuisia leväperäisyyteen potkupalloleikeiltään ja markkinoiltaan ja talkoiltaan. Ja tapasinpa Kettuviidan Tuomon ja muutamia muita vesikansan nuoria miehiä ketunmetsästykseen menossa, — tulettehan mukaan? Minä annan teille Päistärikön, ja itse otan emätamman."
"Mutta kait minun on tänä aamuna jo talosta lähteminen, mr. Dinmont", vastasi Brown.
"Kas siitäpä ei tule mitään", huudahti rajalainen. "En millään ehdolla teistä ainakaan pariin viikkoon erkane. Ei, ei; emme me teidänlaisianne ystäviä joka ilta Bewcastlen nevalla tapaa."
Brown ei ollut suunnitellutkaan matkaansa kiireiseksi; senvuoksi hän mielelläänkin taipui puolitiehen tätä sydämellistä kutsua, suostuen viettämään Kaarlolassa viikon.
Heidän palatessaan taloon, missä emäntä oli hommannut vankan aamiaisen, ei tämä tosin ketunmetsästyksen hanketta kuullut hyväksyvin mielin, vaan ei myöskään kummastunut eikä säikkynyt. "Dand, sinä olet vielä se sama — mikään ei saa sinua ottamaan opiksesi, kunnes sinut jonakuna päivänä tuodaan kotiin jalat edellä."