Rakennuksen laatua oli vaikea oivaltaa etenkään noin vaillinaisella valolla, mutta se näytti pieneltä neliömäiseltä talolta, jonka yläosa oli kokonaan rappeutunut. Se oli kenties aikoinaan ollut jonkun pienehkön tilan omistajan asumuksena tai jonkun isoisemman varustuksena ja tarpeen tullen kätköpaikkana. Mutta ainoastaan alempi holvaus oli jäljellä; sen kaari oli rakennuksen kattona tämän nykyisellään ollessa.
Brown läheni paikkaa ensin valon suunnalta; se tunkeusi pitkästä, kapeasta raosta eli ampumareiästä, jollaisia vanhoissa linnoissa tavallisesti näkee. Uteliaisuuden houkuttelemana tähystämään tuon oudon rakennuksen sisäpuolta ennen kuin astuisi sisälle, kurkisti Brown tuosta reiästä. Suuremman auliuden näkyä ei voisi kuvitella. Lattialaaoilla paloi nuotio, jonka savu suojamassa kierreltyään kohosi ylös holvikaareen murrettuun aukkoon. Tuossa tunkaisessa valaistuksessa oli seinillä vähintään kolme vuosisataa vanhan raunion jyrkeä ja rapistunut näkö. Suojamassa oli huiskin haiskin pari nassakkaa sekä muutamia särjettyjä laatikoita ja kääröjä.
Mutta enimmin käänsivät Brownin huomiota puoleensa asukkaat. Olkialusella, jonka yli oli vaippa heitetty, virui ihmisolento niin alallaan, että Brown sen olisi ruumiiksi päätellyt, jos se olisi muuten ollut haudan tavanmukaiseen asuun puetettu. Lähemmin tarkatessaan hän huomasi sen vain olevan siksi juuri tulemaisillaan, sillä hän kuuli parikin tuollaista kumeaa ja raskasta huokaisua, joita käy lopun edellä, kun runko on sitkeästi kiinni elämässä. Pitkään kauhtanaan verhoutunut naisolento istui kivellä tuon viheliäisen vuoteen vierellä; kyynärpäät nojasivat polviin ja lähellä olevan rautaisen lampun valosta poispäin kääntyneet kasvot olivat kumartuneina kuolevan yli. Hän kostutteli kärsivän huulia tuon tuostakin jollakin nesteellä, ja välillä hymisi yksitoikkoiseen tapaan tuollaista rukousta tai oikeammin loitsua, joita tietämättömät ihmiset muutamilla Skotlannin ja pohjois-Englannin seuduilla käyttävät erkanevan hengen lähdön huojentamiseksi, kuten katolilaisina aikoina kelloja kumahuteltiin. Tätä oneata hyräilyä hän säesti hitaasti huojuttamalla vartaloaan edes takaisin kuin laulantansa tahdiksi. Sanat olivat seuraavaan tapaan:
Riudut, voivut, viivyttää
miksi tahdot elämää?
Liekki lekkuu, karsta jää —
lähtömessu pauhaa.
Riisu tomuverho tuo,
Pyhä Neitsyt armon suo,
hyvät henget tulkoot luo, —
kellot kaikuu rauhaa.
Taivalt' ällös pelkää laajaa,
räntää, rakeit', ukonvaajaa,
ei ne käärinliinan saajaa
saata vahingoittaa.
Aika kiitää eelleen ain',
riennä, joudu, lähde vain
viime kerran huoahtain —
kohta päivä koittaa.
Laulaja pysähtyi ja sai vastauksekseen pari korahtelevaa huokaisua, jotka tuntuivat äärimäisen kuolonkamppailun tuskan pusertamilta. "Ei se käy", jupisi hän, "hän ei saa lähdetyksi tuon painaessa mieltään — se kytkee häntä tänne —
"'Taivas ei sitä siedä, maa ei kätkeä tiedä'.
"Minun on avattava ovi"; ja jaloilleen nousten hän käänsi kasvonsa suojaman ovea kohti, tarkoin ollen taakseen katsahtamatta, veti auki telkeet — sillä paikan kurjasta kunnosta huolimatta oli ovi vankasti salvattu —, ja nosti säpin, sanoen: