27 luku.
OJASTA ALLIKKOON.
Matkailijamme läksi kyytikärryillä kohti Kippletringania, missä aikoi tehdä tiedustuksia Woodbournen oloista, ennen kuin uskaltaisi saattaa maassaoleskelunsa miss Manneringin tietoon. Kyytiväli oli pitkä, kahdeksastatoista kahteenkymmeneen penikulmaan, ja tie kulki poikkimaitse. Matkan epämukavuuksien lisäksi alkoi sataa tupruutella lunta.
Mutta mitään epäilyä tai epäröimistä osottamatta pitkitti kyytipoika matkaa penikulmittain. Vasta päivän kokonaan iltaannuttua hän huomautteli arveloimisiansa, oltiinko oikealla tolalla. Tuiskulumen yltyvä ryöppyäminen teki vihjaukset jonkun verran huolestuttaviksi, sillä piesten nuorukaisen kasvoja ja verhoten valkeaan vaippaansa koko seudun sekaannutti se kaksin tavoin hänen paikallista tuntemustaan ja vähensi yhä mahdollisuutta, että hän löytäisi jälleen oikean ladun.
Brown astui maahan ja tähysti ympärilleen, ei luonnollisesti sen enempää toivoillen kuin nähdäkseen jotakin asumusta, josta saisi tietä kysellyksi. Mutta autiota oli tienoo — hänen ei auttanut muu kuin käskeä kyyditsijän vain vakaasti ajaa edelleen. Tien varrella oli melkoisia istutusmetsiä, mistä matkamiehemme päätteli, että jossakin likitienoilla varmasti oli herraskartano. Puskettiin uupuneesti eteenpäin penikulman verran, kunnes kyytipoika vihdoin pysähdytti väittäen, etteivät hevoset tahtoneet enää tikahtaakaan paikaltaan; mutta hän sanoi puiden lomasta pilkottavan valoa. Siellä kai oli talo, josta oli kysyttävä tietä.
Hän laskeusi istuimeltaan raskaassa päällystakissaan, säärissään saappaat, joiden paksuus olisi saattanut vetää vertoja Ajaxin seitsenkertaiselle nahkakilvelle. Hänen lähtiessään tässä asussa astua jönkäilemään löytöretkelleen, pääsi Brownin kärsimättömyys voitolle; kärryistä hypäten hän käski pojan jäädä hevosia pitelemään, sanoen itse lähtevänsä talolle — ja mieluisa käsky se ajajalle olikin.
Matkustajamme hapuili pitkin aitoviertä, jonka sisäpuolelta tuikutus pilkotti, löytääkseen jonkun pääsyn sille suunnalle. Kappaleen matkaa samottuaan hän tapasi pensasaidasta jalkaportaat ja polun, joka johti laajaan istutusmetsään. Sen saattoi päätellä valonkin luokse vievän, joten Brown poikkesi sitä kulkemaan, mutta puiden sekaan tultuaan kadottikin tuikkeen kokonaan näkyvistään. Polku oli ensin näyttänyt leveältä ja selvään viitotulta puistikon avautuessa sen polvittelulle; mutta piankin oli sitä työläämpi erottaa, vaikka lumen valkoisuus heijasti hiukan häämyä hänen etsinnälleen.
Mahdollisuutta myöten ohjaillen kulkuansa puistometsän avoimempia kohtia pitkin eteni hän melkein penikulman, enää saamatta näkyviinsä valoa tai mitään asutuksen merkkiä havaitsematta. Kuitenkin hän yhä katsoi parhaaksi kulkea samaan suuntaan. Varmastikin oli tuli tuikkinut jostakin metsänvartijan töllistä, sillä noin vakaasti ei virvaliekki olisi palanut. Maaperä kävi lopulta epätasaiseksi ja alkoi nopeasti aleta, ja vaikka Brown tunsi vieläkin samoavansa ainakin joskus polkuna ollutta latua, oli se nyt kovin kompastuttelevaa, niin että vaeltaja pariin kertaan tuiskahti kumoonkin, kun lumi peitti kuoppia ja korokkeita. Hänen alkoi tehdä mieli pyörtää takaisin, erittäinkin kun tuisku, jota hän ei tähän asti ollut kärsimättömyydessään ottanut huomatakseen, yhä yltyi ja sakeni.
Tahtoen sentään tehdä vielä viimeisen ponnistuksen tunkeusi hän yhä kappaleen matkaa eteenpäin, jolloin suureksi riemukseen näki valon vastassaan hyvinkin lyhyen välimatkan päässä ja näköjään tasallaan. Pian huomasi hän jälkimäisessä käsityksessään erehtyneensä, sillä kamara painui edelleen niin nopeasti, että hänen ja määränpään välissä oli ilmeisesti syvä notko tai kuilu. Kaikella varovaisuudella säilytellen jalansijaansa hän laskeusi laskeutumistaan, kunnes pääsi hyvin jyrkän ja ahtaan rotkon pohjalle, missä polveili lumisohjun miltei tukkima puronen.
Nyt huomasi hän saaneensa vastuksikseen hökkelinraunioita, joiden mustat päädyt valkeasta pinnasta kuvastuvina vielä törröttivät pystyssä. Sivuseinät oli aika ammoin luhistanut; muodottomiksi läjiksi kasautuneina ne lumen verhossa esiintyivät hankalina esteinä matkamiehen kululle. Kuitenkin uurasti hän uppiniskaisesti, ponnistausi puron yli ja kapusi vaivalloisesti ja vaaraankin antautuen ylös vastapäistä ja hyvin rosoista seinämää, kunnes pääsi sen rakennuksen tasalle, josta tuike pilkotti.