"Ja missä soitte hänelle tämän osotteen suosiostanne?"
"Hänen majesteetinsa kuninkaattaren teltassa".
"Kuninkaallisen puolisomme teltassa?" sanoi Richard, "No, Jumalan, pyhän Yrjön ja kaikkein muitten pyhimysten nimessä, jotka taivaan kristallilaattiaa polkevat, tämä on rohkeata! Minä olen huomannut, vaan antanut anteeksi, että tuo häpeämätön soturi on ihastellut henkilöä, joka on niin paljon korkeammalla häntä, enkä ole kateellisesti katsonut, että sukuuni kuuluva neito ylhäisestä piiristään on vaikuttanut häneen samalla tavalla kuin aurinko alhaalla makaavaan mailmaan. — Mutta taivaan ja maan kautta! Että sinä yöllä häntä kohtaisit itse kuninkaallisen puolisomme teltassa ja uskaltaisi tätä mainita anteeksi-antoa ansaitsevana syynä hänen tottelemattomuuteen ja valapattoisuuteen! Isäni sielun kautta, Edith, tätä saat elinaikasi luostarissa katua!"
"Armollinen herra", sanoi Edith, "valtanne sallii teidän käyttää itseänne hirmuvaltiaana. Minun kunniani, herra kuningas, on yhtä puhdas kuin teidän, ja kuninkaatar voipi sen todistaa, jos niin hyväksi näkee. Vaan minä jo sanoin, etten ole tänne tullut itseäni puollustamaan tai muita syyttämään. Minä vain pyydän teiltä, että henkilölle, joka hairahtui väkevän kiusauksen johdosta, osotatte sitä armahtavaisuutta, jota teidän itsenne, herra kuningas, kerran täytyy korkeamman oikeuden edessä pyytää kenties vähemmän anteeksi annettavista rikoksista".
"Voipiko tämä olla Edith Plantagenet?" sanoi kuningas katkerasti. "Älykäs, jalo Edith Plantagenet? Tahi eikö se ole lemmentuskainen nainen, joka ei pidä omalla maineellansa väliä, kun rakastetun henki on kysymyksessä? Kuningas Henrikin sielun kautta! En tiedä, mikä minua estää käskemästä, että lemmittysi pääkallo otetaan hirsipuusta ja alituiseksi koristeeksi kiinnitetään luostarikammios ristiinnaulitun kuvaan!"
"Ja joskin lähetät sen hirsipuusta iäti silmäini eteen asetettavaksi", sanoi Edith, "tulen aina pitämään sitä kelpo ritarin muistona, jonka julmasti ja syyttömästi mies murhasi" — hän hillitsi mielensä — "mies, josta vain sanon, että hänen paremmin olisi pitänyt ymmärtää kuinka ritarillisia töitä palkita. Minun lemmitykseni sinä kutsut häntä?" hän jatkoi yhä kiihtyen — "Hän oli tosiaan rakastajani ja erinomaisen uskollinen; mutta suosion osotusta hän ei minulta koskaan pyytänyt, ei sanoilla eikä silmillä, vaan tyytyi semmoiseen nöyrään palvelukseen, jota pyhimyksille omistetaan. Ja sentähden tuon kunnollisen — tuon rohkean — tuon uskollisen täytyy kuolla!"
"Oi, vaiti, vaiti. Jumalan nimessä!" kuiskasi kuninkaatar, "te vain suututatte häntä yhä enemmän!"
"Siitä en huoli", sanoi Edith, "saastuttamaton neitsyt ei pelkää raivoavaa leijonaa. Täyttäköön hän pahat aikeensa tätä kelvollista ritaria vastaan. Edith, jonka edestä hän kuolee, tietää itkeä hänen muistoansa — minulle ei kenenkään enään tarvitse puhua valtiollisista seikoista, tämän heikon käden kautta vahvistetuista. Minä en voinut — en tahtonut ruveta hänen morsiameksi hänen eläissänsä — väli keskenämme oli liian iso. Mutta kuolema yhdistää ylhäisen ja alhaisen; minä olen tästälähin vainajan morsian".
Kuningas oli antaa hyvin kiivaan vastauksen, kun eräs karmeliitamunkki, jonka pää ja muu ruumis oli kääritty pitkään raitaisesta, karkeasta villavaatteesta tehtyyn kaapuun ja päähineeseen, jonkatapaista hänen veljeskuntansa kantoi, äkkiä astui huoneeseen ja heittäytyen polvillensa kuninkaan eteen rukoili häntä kaiken pyhän nimessä luopumaan mestauksesta.
"No, miekan ja valtikan kautta!" sanoi Richard, "koko mailma on liittynyt yhteen tehdäksensä minun hulluksi! Narrit, vaimonpuolet ja munkit, astuivat jokaisella askeleella tielleni. Mistä se tulee, että hän vielä elää?"