"Merkillinen itsepäisyys tuossa El Hakimissa", sanoi hän, "ja kumma sattumus, joka pelastaa tuon julkean skotlantilaisen rangaistuksesta, minkä hän niin runsain määrin on ansainnut. Kuitenkin, hän eläköön! On siten yksi urhokas mies lisää mailmassa. — Mutta nyt ajatelkaamme itävaltalaista. — Halloo! Onko Gilslannin parooni siellä ulkopuolella?"
Tämän kysymyksen johdosta näkyi Tuomas de Vaux'n kookas vartalo varjostavan sisäänpääsöaukkoa, ja hänen jäljessänsä hiipi, kuin kummitus, ilmottamatta, mutta estelemättä Engaddin erakon julma, vuohennahkaturkkiin kääritty haahmo sisään.
Huomaamatta hänen läsnäoloaan, sanoi Richard korkealla äänellä paronille: "sir Tuomas de Vaux, Lanercostin ja Gilslannin herra, mene heti torvensoittajan sekä sanansaattajan kanssa *hänen* teltalle, jota kutsutaan Itävallan arkkiherttuaksi, ja varro aikaa, jolloin hänen ritarinsa ja vasallinsa ovat lukuisimmasti koossa hänen ympärillään joka luultavasti tapahtuu tällä hetkellä, sillä tuo germanilainen metsäsika einehtii, ennenkuin on ollut kuulemassa messua — mene sitten sisään hänen luoksensa niin vähällä kunnioituksella kuin voit ja syytä häntä julkisesti Englannin Richardin puolesta, että hän mennä yönä omakätisesti taikka toisten kautta on varastanut Englannin lipun sen riu'usta. Lausu hänelle sentähden sen tahtomme että hän, tunti sanomansaamisen jälkeen, kaikella kunnialla tuokoon takaisin sanotun lipun, jolloin hänen itsensä sekä hänen ylhäisimpäin paroneinsa tulee olla paljain päin ja ilman minkäänlaisia arvonmerkkejä; ja että hän sitä paitsi sen toiselle puolen istuttaa itävaltalaisen lipun ylösalas käännettynä, koska se on varkaudella ja konnantöillä tahrattu, ja toiselle puolen keihään kantamaan sitä veristä päätä, joka lähinnä on neuvonut taikka auttanut häntä tässä ilkeässä häväistystyössä. — Ja sano hänelle, että kun tämä vaatimuksemme on tarkoin täytetty, tahdomme me ristiretkivalamme tähden ja pyhän maan hyödyksi, suoda hänelle hänen muut rikoksensa anteeksi".
"Mutta jos Itävallan arkkiherttua kieltää ollenkaan osaa ottaneensa tähän konnantyöhön ja siitä tietäneensä?" sanoi Tuomas de Vaux.
"Sano hänelle silloin", vastasi kuningas, "että tahdomme sen todistaa hänen ruumiinsa päälle, niin, joskin häntä kaksi hänen urhoollisinta soturiaan olisi auttamassa. Ritarillisesti me sen tahdomme todistaa, hevosella eli jalkaisin, korvessa eli turnauskentällä — ajan, paikan ja aseet, kaiken sen jätämme hänen omaan valtaansa".
"Ajatelkaa Jumalan ja kirkon rauhaa, armollinen herra", sanoi Gilslannin paroni, "jota tähän pyhään ristiretkeen osaaottavat ruhtinaat ovat vannoneet".
"Ajatelkaa, kuinka käskyjäni toimitatte, palvelukseen velvotettu vasallini", vastasi Richard kärsimättömästi. "Luulenpa ajateltavan, että minun aikeitani voidaan muuttaa paljaalla hengittelemisellä, niinkuin poikanulikat puhaltelevat höyheniä sinne tänne. Kirkon rauha! — Kuka siitä huolii, jos saan kysyä? Kirkon rauha ristiretkeiliäin seassa vaatii sotaa saracenejä vastaan, joitten kanssa nämät ruhtinaat ovat tehneet välirauhan, ja yksi lakkaa toisen kanssa. Etkö sitäpaitsi näe kuinka jokainen näistä ruhtinaista kokee omia tarkotuksiaan edistää? — Minäki tahdon omaani edistää, ja se on kunnia. Kunnian tähden olen tänne tullut, ja kun en sitä voi saracenein suhteen tavottaa, en ainakaan suvaitse vähintäkään häväistystä tuolta halpamieliseltä herttualta, joskin häntä olisi auttamassa jokainoa ristiretken armeijan ruhtinaista".
De Vaux kääntyi mennäkseen kuninkaan käskyä täyttämään, vaikka hän samassa kohotti olkapäitään, koska hän luonnostaan oli kovin avomielinen voidakseen salata, että tämä käsky oli hänen vakuutuksiaan vastaan. Mutta Engaddin erakko astui nyt esiin katsannolla, joka näkyi osottavan, että hänellä oli korkeampia käskyjä kerrottavina kuin vain maallisen pohatan. Hänen karvainen nahkapukunsa, hänen harjaamaton ja leikkaamaton tukkansa ja partansa, nuo laihat, hurjat ja vääntyneet kasvot, ja tuo miltei mielipuolisuutta ilmaiseva tuli, joka tuikki hänen vahvain kulmakarvainsa alta, kaikki tosiaan teki hänen jotenki sen kuvan näköiseksi, minkä olemme saaneet vanhan testamentin tietäjistä, jotka tuoden luojan käskyjä Juudaan ja Israelin syntisille kuninkaille, laskeusivat alas kallioiltansa ja luolistansa, joissa he asuivat täydellisessä yksinäisyydessä, hämmästyttääksensä mailman hirmuvaltiaita keskellä heidän ylpeyttänsä Jumalallisen Majesteetin ankaria uhkauksia ilmottamalla, aivan kuin ukkosenpilvestä lennähtävä salama iskee linnain ja palatsein torneihin ja varustuksiin. Hurjimmassakin vihassansa Richard kunnioitti kirkkoa ja sen palvelioita, ja vaikka suuttuneena erakon tunkemisesta hänen telttaan, hän nöyrästi tervehti häntä, samassa kuitenkin tehden merkin de Vaux'lle kiirehtimään asiallensa.
Mutta erakko esti häntä viittauksella, silmäyksellä ja sanalla astumasta ainoatakaan askelta tuommoiselle toimitukselle; ja kohottaen paastoomisista laihtuneen ja kuritusruoskalta haavotetun paljaan käsivartensa, hän heilutteli sitä niin kovasti, että vuohennahkapeite solui siitä alas.
"Jumalan ja kaikkein pyhimmän isän, mailman kristillisen kirkon haltian, nimessä minä kiellän tätä jumalatonta, verenhimoista ja julmaa taisteluunvaatimusta kahden kristityn ruhtinaan välillä, joitten hartioilla on se siunattu merkki, minkä alla he ovat toisilleen veljeyttä vannoneet. Onneton se, joka sen rikkoo! — Englannin Richard, peruuta se jumalaton käsky, jonka tälle paronille annoit! Vaara ja kuolema ovat sinua lähellä! Puukko välähtää kohta laulusi päällä!"