Hän seisoi hetken mietteisiin vaipuneena, silmät luotuina maahan, ja jatkoi sitten: "mutta taivas, joka tuntee puutteellisen luontomme, vastaanottaa vaillinaisen tottelevaisuutemme ja on toistaiseksi lykännyt, vaikkei pois kääntänyt, uskaliaan elämäsi verisen lopun. Murha-enkeli on seisahtunut, kuin muinoin Jebusealaisen Araunan riihen ovella; mutta hänen kädessään on miekka paljastettuna, jonka kautta ennen pitkää leijonasydäminen Richard on makaava yhtä matalalla kuin halvin talonpoika".
"Täytyykö sen sitten tapahtua niin pian?" sanoi Richard. "Mutta, käyköön niin. Olkoon vain elämäni loistosa, joskin lyhyt!"
"Voi, jalo kuningas", sanoi erakko, ja näytti siltä, kuin kyynel (harvinainen vieras) olisi puhjennut hänen kuivaan, tuijottavaan silmäänsä — "lyhyt ja surullinen, täynnä nöyryyttämistä, onnettomuutta ja vankeutta, on se ajanjakso, joka sinut erottaa vastaasi ammottavasta haudasta — haudasta, johon vaivut jälkeistä jättämättä ja kansasi surematta, jota alituisilla sodillasi olet köyhdyttänyt, vaan jonka tietoja et ole kartuttanut ja jonka onneksi et ole tehnyt mitään".
"Mutta ilman maineetta, munkki, en hautaani astu, enkä ilman armahani kyynelittä! Nuo lohdutukset, joita et sinä voi tuntea etkä arvossa pitää, seuraavat Richardia Manan maille".
"*Minäkö* en tunne, *minäkö* en voi arvossa pitää runoniekan ylistystä ja vaimon rakkautta!" vastasi erakko äänellä, joka hetkeksi näkyi vetävän itse Richardin innostukselle vertoja. "Englannin kuningas", hän jatkoi laihtunutta käsivarttansa ojentaen, "se veri, joka sinun sinisissä suonissasi virtaa, ei ole jalompaa kuin se, joka hitaasti minun suonissani vierii. Harvalukuiset ja kylmät kuin nämä pisarat ovatkin, ovat ne sentään kuninkaallisen Lusignanin, sankarillisen, pyhän Gottfriedin verta. Minä olen — se tahtoo sanoa, minä olin, mailmassa eläessäni — Alberick Mortemar — —"
"Jonka sankarityöt", sanoi Richard, "niin usein ovat maineen torvea täyttäneet! Onko se mahdollista — onko todellakin niin? Saattoiko tähti, semmoinen kuin sinä, pudota ritariston taivahalta, kenenkään tietämättä mihin sen tuli oli sammunut?"
"Hae pudonnutta tähteä", sanoi erakko, "ja sinä löydät vain likaisen limaläjän, joka ilmojen kautta kiitäessään hetkisen loisti näennäisellä valolla. Richard, jos uskoisin että verisen peitteen vetämällä kauheasta kohtalostani voisin taivuttaa ylpeän sielusi kirkon kurituksen alle, niin melkein rohkeneisin kertoa sinulle kertomuksen, jota tähän saakka olen sisimpään sieluuni sulkenut, jossa se on sisälmyksiäni raadellut, niinkuin kettu repi nuoren spartalaisen. — Kuule siis, Richard, ja se suru ja epätoivo, mitkä eivät voi hyödyttää sitä kelvotonta jäännöstä hänestä, joka kerran oli mies, olkoot varottava esimerkki niin jalolle, ja kumminkin niin rajulle olennolle kuin sinä! Niin — minä tahdon — minä *tahdon* repiä auki kauan salatut haavat, joskin sinun edessäsi juoksuttaisin vereni tyhjiin".
Kuningas Richard, johonka Alberick Mortemarin elämäkertomus oli syvästi vaikuttanut hänen nuoruudessaan, silloin kuin hänen isänsä saleissa kaikui ministrelein legendat pyhästä maasta, kuunteli kunnioituksella kertomusta, joka, vaikka lauserakennuksen puolesta epäselvä ja vaillinainen, kuitenkin tarpeeksi selitti syyn siihen hulluuteen, jonka valtaan tämä eriskummallinen ja onneton olento aina ajottain joutui.
"Minun ei tarvitse sulle kertoa", hän sanoi, että olin jaloa sukua, rikas, uljas asetöissä, viisas neuvotteluissa. Näin olin; mutta kun Palestinan jaloimmat naiset kilvan sitelivät tukkakiehkuroita kypäriäni varten, oli sydämeni kiintynyt — järkähtämättömästi ja hellästi kiintynyt halpasäätyiseen tyttöön. Hänen isänsä, vanha ristin sotilas, havaitsi rakkautemme, ja ajatellessaan meidän kahden välillä olevaa sääty-erotusta, hän ei nähnyt muuta neuvoa tyttärensä kunnian suojelemiseksi, kuin luostarin siimestä. Minä palasin pitkältä sotaretkeltä, myötäni tuoden laakereita ja saalista, nähdäkseni onneni ijäti kadonneeksi! Minäkin pakenin luostariin ja saatana, joka minun oli saaliikseen valinnut, puhalsi sydämeeni puuskan hengellistä ylpeyttä, joka vain saattoi olla kotoisin hänen pirullisesta valtakunnastansa. Minä olin noussut yhtä suureen arvoon kirkon, kuin ennen valtion palveluksessa, olin, muka, viisas, itsekylläinen, erehtymätön! — Minä olin kirkolliskokousten neuvonantaja ja pappisylimysten ohjenuora; kuinka minä olisin voinut horjahtaa? — miksi minä pelkäisin kiusausta? Voi poloinen! Minä jouduin rippi-isäksi muutamaan nunnaluostariin, ja sisarten joukossa siellä löysin kauan rakastettuni — kauan kadotettuni. Säästä minua laajemmasta tunnustuksesta! Langennut nunna, joka itsemurhalla rankaisi rikoksensa, lepää levollisesti Engaddin holveissa, ja hänen haudallansa huokaa, valittaa ja karjuu olento, jolla on vain sen verran järkeä jäljellä, kuin hän tarvitsee surkeutensa suuruutta täydellisesti käsittääksensä!"
"Onneton mies!" sanoi Richard. "En kauvemmin kummastele kurjuuttasi.
Kuinka vältit rangaistusta, jonka kirkkolait säätävät rikoksestasi?"