"Kuka voipi *Richardille* anteeksiantoa kieltää", sanoi Edith, "jos
Richard voipi saada anteeksi *kuninkaalta*?"
"Kas niin, orpanani", vastasi Leijonasydän, "tämä on kovin juhlallista. Pyhän neitsyen kautta, nuo surulliset kasvot ja tuo väljä, musta linnikko voisi saattaa siihen luuloon, että juuri olisit leskeksi jäänyt taikka ainaki olisit kadottanut kihlatun sulhosi. Rohkaise mielesi — epäilemättä olet kuullut, että sinulla ei enään ole todellista aihetta suremiseen — miksi siis murhepukua pitää?"
"Sentähden että Plantagenet'n kunnia on kadonnut — sentähden että arvo on isäni huoneesta hävinnyt".
Richard rypisti otsaansa. — "Kunnia kadonnut! Arvo huoneestamme poissa!" kertoi hän suuttuneena; "mutta orpanani Edith voipi rankaisematta puhua noin. Minä olen tuominnut häntä kovin pikaisesti, ja hänellä on siis oikeus tuomita minua kovin ankarasti. Mutta sano ainaki mikä rikokseni on!"
"Plantagenet'n", sanoi Edith, "olisi pitänyt joko jättää loukkaus anteeksi taikka rankaista se. Hänen ei sovi määrätä vapaita miehiä, kristityitä ja rohkeita ritareita uskottoman orjiksi. Hänen ei sovi tinkiä ja helpotella, eli lahjottaa henki vapauden menettämisellä. Tuon onnettoman tuomitseminen kuolemaan olisi ollut kovuutta, vaan se olisi ainaki voinut näyttää oikealta; hänen langettaminen orjuuteen ja maanpakolaisuuteen on peittämätöntä hirmuvaltaisuutta".
"Minä näen, kaunis orpanani", Richard sanoi, "että sinä olet niitä hempukoita, jotka pitävät poissa-olevaa rakastajaa samana kuin ei yhtään eli kuin kuollutta. Rauhotu; puoli kymmentä keveätä ratsumiestä voivat hänen vielä saavuttaa ja oikaista erehyksen, jos rakastajallasi on joku salaisuus, joka tekee kuoleman hänelle soveliaammaksi kuin maanpakolaisuuden".
"Herkeä noin sopimatonta leikkiä laskemasta!" Edith vastasi kovasti punastuen. "Ajattele pikemmin, että kostosi tyydyttämiseksi olet katkaissut oivallisen jäsenen tästä pyhästä liittokunnasta, riistänyt ristiltä yhden sen parhaimmista puollustajista ja antanut totisen Jumalan palvelian pakanain käsiin; olet lisäksi ihmisille, yhtä luulevaisille kuin itse tässä seikassa olet näyttänyt olevasi, antanut jonku oikeuden sanomaan että Richard Leijonasydän ajoi urhoollisimman ritarin leiristään, että tämän soturimaine ei kohoaisi hänen omansa vertaiseksi".
"Minä — minä!" huusi Richard, nyt todenteolla mielen liikutuksessa. — "Tarvitsiko minun kadehtia toisten mainetta? Minä soisin että hän olisi täällä, semmoista yhdenvertaisuutta väittämässä! Kruununi ja arvoni laskisin alas, turnauskentällä häntä kohdatakseni ja näyttääkseni onko Richard Plantagenet'llä syytä peljätä kuolevaista taikka kadehtia hänen mainettansa. Kas niin, Edith, sinä et tarkota mitä sanot. Älä anna suuttumisen taikka kaihon kultasi poissaolosta saattaa itseäs kohtuuttomaksi sukulaistasi vastaan, joka, kaikesta pikaisuudestasi huolimatta, pitää sinun hyvää ajatustasi yhtä suuressa arvossa kuin kenenkään kuolevaisen".
"Kultani poissa-olosta?" lady Edith sanoi. "No niin — hän kutsuttakoon kernaasti kullakseni, hän joka niin kalliisti siitä nimestä on maksanut! Vaikka semmoista harrasta palvelusta ansaitsematta, olin minä hänelle ikäänkuin valo, joka johdatti häntä eteenpäin ritarillisuuden jalolla tiellä; mutta että minä olisin arvoni unhottanut, taikka hän pyrkinyt omansa ulkopuolelle, se ei ole totta, jospa kuningaski sen sanoisi".
"Kaunis orpanani", Richard sanoi, "älä pane sanoja suuhuni, joita en ole koskaan lausunut. Minä en ole sanonut että te olisitte hänelle suoneet muuta suosionosotusta, kuin minkä jokainen urhokas ritari, oli hän mitä sukua tahansa, voipi prinsessalta saada. Mutta pyhän neitsyeen kautta, minä tunnen hiukka tuonlaiset rakkaudenseikat — ne alkaa äänettömällä kunnioittamisella ja kaukaisella ihailemisella, mutta kun tilaisuus eteen sattuu, enenee tuttavuus, ja niin — mutta turha vaiva on puhua sille, joka pitää itseänsä koko mailmaa viisaampana".