"Pidä suusi, pitkä Allen", sanoi Henrik Woodstall; "sillä tiedä, että kieles ei ole lyhyin jäsenistäsi, ja minä ennustan että se saattaa isä Franciksen niskoillesi, niinkuin tässä taannoin tuon mustasilmäisen, synnillisen tytön tähden. — Mutta tässäpä sarvi tulee. — Koepas joutua hieman, mies, ja väännä hänen hampaansa hajalleen puukonpäälläsi".
"Odota, odota, hän myöntyy!" sanoi Tomalin; "katsokaa, hän viittaa, että pullo annettaisiin hänelle. — Siirtykääpä vähän syrjään, pojat! Oop sey es! sanoi hollantilainen — soluu alas kuin pumpuli! Niin, ne ovat aika juomavekkuleita, kun kerran vain pääsevät alkuun — turkkilaisen et koskaan näe ryyppyä hyleksivän".
Dervishi, taikka mikä hän oli, joi tosiaan, tai näytti ainaki juovan, tuon suuren pullon aivan tyhjäksi yhdellä ainoalla ryyppäyksellä, ja antaen sen takaisin lausui vain syvällä huokauksella sanat "Allah kerim!" eli Jumala on armollinen. Sotilaissa, jotka katselivat tätä perinpohjaista maljaa, syntyi nyt niin meluava nauru, että se häiritsi ja havahutti kuninkaan, joka kohottaen sormeansa huusi vihastuneena: "mitä nyt, lurjukset? Ei mitään pelkoa, ei mitään järjestystä?"
Kaikki vaikenivat kerrassaan; sillä he tunsivat Richardin mielenlaadun, joka toisinaan sotamiehille suvaitsi suurta tuttavuutta, mutta toisinaan taas, vaikka hyvin harvoin, vaati tarkinta arvon-antoa. Kiirehtien kuninkaallisesta teltasta tarpeellisen etäälle he koettivat haalata muassaan marabutia, joka nähtävästi uuvuksissaan edellisestä voimanponnistuksesta eli päihtyneenä siitä väkevästä juomasta, minkä hän äsken oli nielaissut, ähkyen teki vastakynttä eikä tahtonut sallia liikuttaa itseään paikalta.
"Antakaa hänen maata, hupsut!" kuiskasi pitkä Allen kumppaneilleen; "pyhän Kristofferin kautta, te suututatte Dickoniamme (Richardia) niin kovasti, että hän antaa miekkansa surista ympäri päitämme. Jättäkää hänen siihen, niin hän silmänräpäyksessä nukkuu kuin porsas".
Samassa kuningas heitti toisen vihaisen silmäyksen sinnepäin ja kaikki peräytyivät joutusaan, jättäen dervishin makaamaan niinkuin näytti kykenemätönnä liikuttamaan ainoaakaan ruumiinsa jäsentä tai niveltä. Hetken perästä kaikki oli yhtä hiljaista ja rauhallista kuin ennen tapausta.
Yhdeskolmatta luku.
— — — ja laiha murha,
Peljästyneenä hukan ulvonnasta,
Tarqviniuksen pitkill' askelilla
Kuin haahmo hiipii kohti saalistansa.
Macbeth.
Noin neljänneksen tiiman äsken kerrotun tapauksen jälkeen vallitsi hiljaisuus kuninkaallisen asunnon edessä. Kuningas istui telttansa ovella, lukien ja mietteisiin vaipuneena: hänen takanaan, selin samaa ovea kohti, nubialainen orja yhä kiillotti isoa kilpeä; teltan ulkopuolella, noin sadan askeleen päässä, vahtijoukko seisoi, istui eli makasi pitkänään ruohikossa, jotaki peliä aikansa vietteeksi hiljaisesti toimitellen, ja aukealla kentällä heidän ja teltan etupuolen välillä makasi marabutin tunnoton, tuskin repalekäärystä erotettava ruumis.