"Kas niin, älkää nostako turhaa melua hirvestä, jonka jäljiltä koira on eksynyt, taikka vaarasta kun se on ohitse", sanoi kuningas. "Haava on mitätön, sillä se tuskin vuotaa verta — vihainen kissa olisi tehnyt syvemmän naarmun — ja minun tarvitsee puolestani vain ottaa hiukka vastamyrkkyä, varovaisuuden vuoksi, vaikka se on aivan tarpeetonta".
Niin puhui Richard, vähän ehkä häpeissään omasta alentuvaisuudestaan, vaikka häntä siihen kehotti sekä ihmisrakkaus että kiitollisuus. Mutta kuin Neville jatkoi puhettaan vaarasta hänen korkean personansa suhteen, käski kuningas hänen olla hiljaa.
"Ole vaiti, hyvä ystävä — älä enään puhu siitä! — Minä tein sen vain näyttääkseni näille tietämättömille, taika-uskoisille veitikoille, kuinka heidän tulee toisiansa auttaa, kun nuo kehnot petturit tulevat vastaamme myrkytetyillä puukoilla ja nuolilla. — Mutta", lisäsi hän, "vie tämä nubialainen kortteeriisi, Neville. Minä olen muuttanut aikeeni hänen suhteen; hanki hänelle hyvä hoito. Mutta sana korvaasi: katso ettei hän sinulta karkaa; hänessä on enemmän, kuin näkyy. Anna hänelle täysi vapaus, kuin hän ei vain leiristä lähde. — Ja te, lihaa raatelevaiset, viinaa ryyppäävät englantilaiset kahlekoirat, menkää vahtipaikallenne ja laittakaa, että olette hiukka tarkempia. Älkää luulko, että nyt olette omassa rehellisessä kotimaassanne, jossa puhutaan ennenkuin lyödään, ja kätellään toisiansa, ennenkuin tapellaan. Meidän maassa vaara kulkee aukinaisilla kasvoilla sekä miekka paljastettuna ja vaatii sitä taisteluun, jonka päälle aikoo käydä; mutta täällä se teitä lähenee silkkivantulla teräshansikkaan sijasta, leikkaa teiltä kaulan poikki kyyhkyläisen höyhenellä, pistää teidät kuoliaaksi papin solenpalkimella, eli hirttää teidät vaimonpuolen kurenauhaan. Menkää tiehenne, pitäkää silmänne auki ja suunne kiinni, juokaa vähemmin ja katsokaa tarkemmin ympärillenne; taikka panen minä teidän nälkäiset mahanne niin niukalle, että skotlantilaisen kärsiväinen vatsaki siitä nuriseisi".
Sotamiehet menivät alakuloisina ja nöyryytettyinä vahtipaikoillensa, ja Neville aikoi ruveta herrallensa selittämään kuinka vaarallista oli, että he saivat noin helpon rangaistuksen velvollisuutensa laiminlyömisestä, ja kuinka varottava esimerkki olisi tarpeellinen näin merkillisessä tapauksessa että oli sallittu niin epäiltävän ihmisen kuin marabutin lähestyä kuningasta puukonpistoksen päähän, kun Richard keskeytti häntä. "Älä puhu siitä, Neville", hän sanoi, "tahdotko että minä vaatisin ankarampaa rangaistusta siitä, kun vähäpätöinen vaara on itseäni uhannut, kuin siitä että Englannin lippu on kadonnut? Se on viety, varastettu, taikka on petturi sen antanut pois, eikä ainoaakaan veripisaraa ole sentähden vuotanut. Sinä, musta ystäväni, sinä voit salaisia asioita tutkistella, sanoo kuulusa sulttani, minä antaisin sinulle oman painosi kultaa, jos esiin kutsumalla jonku itseäsi vielä mustemman, eli millä keinoin tahansa, voisit osottaa mulle sen varkaan, joka kunnialleni on tämän loukkauksen tehnyt. Mitäs sanot? Haa!"
Nuorukainen näytti haluavan puhua, mutta sai kuuluviin ainoastaan mykille omituisen, änköttävän äänen, jonka jälkeen hän pani käsivartensa rinnalle ristiin ja katsoa tuijotti kuningasta silmiin, nyökyttäen päätään vastaukseksi kysymykselle.
"Kuinka?" sanoi Richard iloisella kiivaudella. "Tahdotko yrittää saada tämän seikan selville?"
Nubialainen teki saman liikkeen kuin ennen.
"Vaan miten voimme toisiamme ymmärtää?" sanoi kuningas. — "Osaatko kirjottaa, veikkoseni?"
Orja taas nyykäytti myöntävästi päätään.
"Antakaa hänelle kirjotuskalut", sanoi kuningas. "Ne olivat isäni teltassa paremmin saapuvilla kuin minun, mutta niitten täytyy täällä löytyä jossain, ellei tämä polttava ilman-ala ole kuivanut musteen. — Tämä mieshän on jalokivi, on musta timantti, Neville".