Käy seurue loistava temppelihin,
Hovijoukkoa, vaattehin kiiltelevin,
Esimäisenä prinsessa astelihen,
On yllänsä nuttu tuo hurmehinen.
Ja sitte, kun linnahan palaavat nuo,
Hän juhlassa taatolle pikarin tuo,
Mut pääll' yhä kullan ja purppurinkin
Puku hänell' on tahrattu tuo verihin.
On käytös tuo kaikista kummallinen.
Mi kuiskutus seurassa hiljahinen!
Mut ruhtinas silmänsä lattiaan loi
Ja sanansa vihaiset tytölle soi:
"Kun selväks' näin käynyt sun pahuutes on,
Sun kätesi hurmehen palkitkohon;
Mut' kostonsa saakohon röyhkeyskin:
Maanpakohon tuomitsen kumpaisenkin."
Sir Tuomas tuoss' seisoopi kalpeana,
Vaan vastaapi lauseilla rohkeoilla:
"Kuin pulloista viini niin runsaasti mun
Vuos' hurmeeni taistoss' eest' tyttäres sun.
Nyt peljätä kostoas uhkailevaa
Hän tartse ei, luonani suojan hän saa.
Tää kotinen korkeus haihtukoon vaan,
Sitä kreivinna Kentin ei tarvitsekaan."
Mieltymyksen hyminä kuului kokoontuneiden joukosta, Richardin esimerkin mukaan, joka ylen määrin kiitteli lempiministreliänsä ja viimein antoi hänelle kallisarvoisen sormuksen. Kuninkatar kiiruhti kunnioittamaan suosikkia komealla rannerenkaalla ja useat läsnäolevista aatelismiehistä seurasivat kuninkaallista esimerkkiä.
"Onko orpanamme Edith", sanoi kuningas, "tullut penseäksi sen harpun äänelle, jota hän muinoin rakasti?"
"Hän kiittää Blondelia hänen laulustaan", vastasi Edith, "vaan kaksinkertaisesti sitä hellää sukulaista, joka laulua pyysi".
"Sinä olet suutuksissa, serkkuseni", sanoi kuningas "suutuksissa siitä, että olet saanut kuulla naisesta, joka oli itseäs oikullisempi. Vaan sinä et minusta pääse; minä saatan sinua vähän matkaa kotia, kuningattaren teltalle päin — meidän täytyy keskustella toistemme kanssa ennenkuin tämä yö aamuksi hälvenee".
Kuningatar ja hänen naisensa olivat nyt nousseet istuimiltaan ja muut vieraat lähtivät kuninkaallisesta teltasta. Joukko palvelioita roimuavilla tulisoitoilla ja vähäinen määrä jousimiehiä vartioina odotti teltan ulkopuolella Berengariaa, ja hän oli pian kotimatkalla. Richard käveli, niinkuin oli esittänyt, sukulaisensa rinnalla ja pakotti häntä vastaanottamaan hänen käsivartensa, niin että he muiden kuulematta saattoivat puhella keskenänsä.
"Minkä vastauksen saan jalolle sulttanille antaa?" sanoi Richard. "Kuninkaat ja ruhtinaat luopuvat minusta, Edith; tämä uusi riita on tehnyt heidät vielä enemmän nurjamielisiksi. Minä tahtoisin tehdä jotakin pyhän haudan hyväksi sovinnon, jollei voiton kautta; ja sen onnistuminen riippuu, valitettavasti, naisen oikusta. Kernaammin laskisin peitseni yksinään kymmentä parainta keihästä vastaan kristikunnassa, kuin keskustelisin itsepintaisen tytön kanssa, joka ei ymmärrä omaa etuansa. No, serkkuseni, minkä vastauksen annan sulttanille? Sen pitää olla ratkaiseva".
"Sano hänelle", sanoi Edith, "että köyhin Plantagenet kernaammin avioksensa ottaa kurjuuden kuin pakanan".