Blondel loi silmänsä alas ja oli harppunsa kieliä järjestävinänsä, salatakseen hymyilyä, joka vasten tahtoa luikahti hänen kasvoillensa; vaan tuo ei jäänyt Richardilta huomaamatta.
"Kunniani kautta, sinä naurat minulle, Blondel", sanoi hän; "ja totta puhuen jokainen sitä ansaitsee, joka oppilaana tahtoo olla mestari; vaan meillä kuninkailla on se ruma tapa että olemme itseviisaita. — Kas niin, jatka lauluas, rakas Blondel, jatka omalla tavallasi, joka varmaan on parempi, kuin me voimme esitellä, vaikkapa meidän välttämättä täytyy jotakin sanoa".
Blondel pitkitti lauluansa ja koska hän oli tottunut improviseeraukseen eli äkkipikaiseen runontekoon, ei hän ollut noudattamatta kuninkaan tahtoa, itseki kenties siitä hyvillään, kun sai näyttää kuinka helposti hän saattoi muutella runoelmaa toiseen kaavaan, kesken laulamistansa.
Verinen nuttu.
Toinen laulu.
Urotyöt näki aamu juhannuksen,
Näki kunnian nousun ja kadotuksen,
Riens miekoin ja keihäin he kilpailemaan,
Mikä mainehen sai, mikä haudan sai vaan.
Ei pien' urojoukko tuo urhea lie,
Mut voiton tok' kaikilta ritari vie,
Jon suojana nuttu on semmoinen.
Jota öisin käyttääpi neitoinen.
Sai haavaa hän monta, vuos' hurmehen vuo,
Tok' kunnian uljaalle uljahat suo:
"Häntä tappaa", he lausui, "ei sopivan näy,
Sill' lupaust' täyttäin hän taistohon käy".
Ja sauvansa ruhtinas viskasi pois,
Ett' lopuksi taistelun torvi jo sois,
Mut tuomarit lausuivat: "voittaja on,
Ku yönutuss' uskalsi taistelohon".
Käy prinsessa kirkkohon rukoilemaan,
Asekantajan kohtaa hän kulkiessaan,
Ku takaisin antaapi nuttusen sen,
Nyt punaiseks' tahratun, hurmehisen.
Sitä raastanut miekka ja keihäskin on,
Ja paikkaa ei löydy, mi tahraamaton
Niin ois, että tilaa prinsessalle sois,
Mihin hienoiset hyppysens' koskea vois.
"Sir Tuomaalta nuttu on hirmuinen tää,
Hän takaisin teille sen nyt lähettää.
Yli juovan hän juossut jo rohkeesti on,
Riens' tähtenne vaaraan ja taistelohon.
Eest' teidän hän taisteli, voittikin myös,
Nyt rakkautenne te näyttäkää työss':
Ken ritarin viskasi taistelemaan,
On velkapää uljuuden palkitsemaan.
"Mun herraani nuttu tää suojannut on.
Se vuoroonsa teitä nyt suojatkohon.
Hän tahrasi kyllä sen hurmehellaan,
Mut häpäistä ei voi se kantajataan." —
Prinsessa nyt vaattehen hurmehisen,
Punastuen, painoi jo huulillehen:
"Sen nähdä saa linna ja temppelikin,
Min arvon mä lahjalle suon ritarin."