"Minä hankin varman tiedon tämän kertomuksen totuudesta", sanoi Saladin, "ruumista tarkastuttamalla; ja tuon onnettoman henkilön, jonka Allah on tehnyt rikoksen ilmisaajaksi, käskin teidän läsnä ollessa kertoa murhaajan sanat; ja te itse näitte, minkä vaikutuksen hänen omaantuntoonsa ne tekivät".
Sulttani oli vaiti, ja Englannin kuningas alkoi puhua:
"Jos tämä on totta, jota en suinkaan epäile, olemme olleet todistajina suureen oikeudentekoon, vaikka se näytti toiselta. Mutta minkätähden tässä seurassa? Minkätähden omalla kädelläsi?"
"Olin aikonut toisin", sanoi Saladin; "vaan jollen olisi jouduttanut hänen tuomiotansa, olisi hän kokonaan siitä päässyt; sillä, jos olisin sallinut hänen juoda maljastani, jota hän oli tekemäisillään, kuinka minä sitten, joutumatta pahaan huutoon kesti-ystävyyden lain rikkomisesta, olisin voinut antaa hänen kärsiä sen kuolemanrangaistuksen, jonka hän niin hyvin oli ansainnut? Jos hän olisi tappanut isäni ja sen perästä syönyt leipääni ja juonut maljastani, en olisi koskenut hiuskarvaakaan hänen päässään. Mutta kyllin hänestä — hänen ruumiinsa ja muistonsa kadotkoon meistä".
Ruumis kannettiin pois ja kaikki murhan merkit poistettiin tahi salattiin niin pian ja taitavasti, että selvästi näkyi, että tapaus ei ollut niin tavaton, että se olisi saanut Saladinin palveliat ja hoviväen taidoltansa.
Mutta kristityt ruhtinaat tunsivat mielensä suuresti sortuneiksi äsköisestä tapauksesta ja vaikka he sulttanin kohteliaan pyynnön vuoksi istuivat paikoilleen kemuissa, tapahtui tämä kuitenkin epäilyksen ja hämmästyksen äänettömyydellä. Richard oli ainoa, jonka mieli ei antanut vähintäkään tilaa epäluulolle tahi hämmästykselle, vaan hänkin näytti mietiskelevän jotain ehdotusta ja itsekseen tuumailevan, kuinka hän sen paraiten esittelisi, saadakseen sen hyväksytyksi. Viimein hän tyhjensi suuren viinilasin ja kääntyi sulttaniin pyytäen saada tietää, oliko totta että hän oli kunnioittanut Huntingdonin kreiviä kahdenmiekkaisilla.
Saladin vastasi hymyillen, että oli koetellut hevostansa ja aseitansa Skotlannin perintöruhtinasta vastaan, kuten ratsumiesten oli tapa tehdä erämaassa toisiaan kohdatessaan ja lisäsi kainosti, että vaikka tappelu ei ollut aivan ratkaiseva, hänellä ei ollut erittäin syytä kehua tappelusta. Toiselta puolen ei skotlantilainen tahtonut tunnustaa hänelle näin myönnettyä etevyyttä, vaan halusi suoda sen sulttanille.
"Sinulla on kyllin kunniaa paljaista kahdenmiekkaisista", sanoi Richard, "ja minä kadehin enemmän tätä kunniaa sinulta, kuin kaikkia Edithin hymyilyjä, vaikka yksi ainoa niistä kyllä palkitsisi verisen päivätyön. — Mutta mitä arvelette, jalot ruhtinaat; onko soveliasta, että niin suuri ritariseura eroaisi, tekemättä mitään, josta tulevat aikakaudet voisivat puhua? Mitä on kavaltajan ilmisaanti ja kuolema niin kauniin kunniaseppeleen suhteen, kuin tässä on koolla ja jonka ei pitäisi erota näkemättä mitään, joka enemmän ansaitsisi sen huomiota? Mitä sanotte, ruhtinaallinen sulttani? — Jos me molemmat tämän kunnioitettavan seuran edessä ratkaisisimme tuon kauan riidanalaisen kysymyksen tästä Palestinasta ja siten yhtä haavaa lopettaisimme tämän pitkällisen sodan? Tuolla on rata valmiina, eikä pakanuus koskaan voi toivoa parempaa sankaria kuin teitä; ja jollei arvokkaampaa tarjou, olen minä laskeva hansikkani kristikunnan puolesta ja kaikella kunnioituksella ja ystävyydellä me taistelemme hengen kaupalla Jerusalemin omistamisesta".
Syvä äänettömyys seurasi nyt sulttanin vastausta odotettaessa. Hänen otsansa ja poskensa punehtuivat suuresti, ja moni läsnä-olioista luuli hänen epäilevän, josko hän suostuisi vaatimukseen. Viimein hän sanoi: "jos tappelisin pyhän kaupungin puolesta niitä vastaan, joita me pidämme epäjumalain sekä kuvien, hirsien ja kivien palvelioina, voisin luottaa siihen, että Allah vahvistaisi käsivarteni; tahi jos kuuluisin Melek Ricin miekan alle, en koskaan voisi päästä paratiisin kunniallisemmalla kuolemalla. Mutta Allah on jo antanut Jerusalemin oikeauskoisille ja se olisi profeetan Jumalan kiusaamista, jos minä, luottaen väkevyyteeni ja taitavuuteeni, panisin alttiiksi sen, jonka jo omistan sotavoimieni enemmyyden kautta".
"Jollei Jerusalemin vuoksi", sanoi Richard sellaisen henkilön äänellä, joka pyytää jotakin suosiota paraimmalta ystävältänsä, "niin karatkaamme kuitenkin rakkaudesta kunniaan terotetuilla keihäillä toisiamme vastaan".