"Se on totta!" vastasi Richard, "ja minä tein pakanalliselle sulttanille väärin — minä jään hänelle siitä hyvityksen velkaan. — Suokoon Jumala, että voisin ruumiillani hänelle sitä tarjota molempain armeijain välissä — kristitty ja pakanallinen mailma katsojina!"
Tätä sanoessaan, Richard pisti sängystä esiin olkapäähän asti paljaan käsivartensa, ja vaivaloisesti vuoteellansa kohoten puisteli puristettua nyrkkiään, ikäänkuin se olisi kouristanut miekkaa eli sotanuijaa ja heilutellut sitä sulttanin kalliilla kivillä koristetun turbanin ylitse. Jonkinlaisella vähäisellä väkivoimalla, jota Richard tuskin olisi toisilta kärsinyt, de Vaux sairaanhoitajavirkansa puolesta pakotti kuninkaallista herraansa taasen asettumaan alas vuoteelleen ja peitteli hänen jänteviä käsivarsia, kaulaa ja olkapäitä samalla huolella, jota äiti osottaa ärtyiselle lapselleen.
"Sinä olet tyly, vaikka hyväntahtoinen sairaanhoitaja, de Vaux", sanoi kuningas katkeralla naurulla, väistyen sen voiman edestä, jota ei voinut vastustaa. "Mielestäni huntu sopisi sinun ykstotisille kasvoillesi yhtä hyvin, kun hilkka kaunistaisi minua. Meistä tulisi sitten lapsi ja imettäjä, joilla tyttöjä peljättää".
"Me olemme aikoinamme miehiä peljättäneet, armollinen herra", de Vaux sanoi, "ja toivoaksemme elämme siihen päivään, jolloin taasen saamme heitä peljättää. Mitä kuumeenpuuska merkitsee, jottemme sitä voisi kärsiä, kohta taas siitä päästäksemme?"
"Kuumeenpuuska!" huusi Richard kiivaasti. "Niin, voit täydellä syyllä sanoa, että minulla on kuumeenpuuska; vaan kuinka on toisten kristittyjen ruhtinasten laita — Franskan Philipin — tuon tylsän Itävaltalaisen — Montserrat'n herran — Johannitain — Temppeliherrain — mikä näitä kaikkia vaivaa? — Minä tahdon sen sulle selittää: se on halvaus — kuolemanhorros — tauti, jota heiltä viepi puhe- ja työvoiman — ruumiinmato, jota on sydänjuuria myöten syönyt, mitä on jaloa, ritarillista ja hyvänavuista heissä — joka on saattanut heitä rikkomaan jalointa lupausta, johon ritari koskaan on valalla sitoutunut — saanut heitä halveksimaan kunniaansa ja unohtamaan Jumalaansa!"
"Jumalan tähden, armollinen herra", sanoi de Vaux, "älkää noin kiivastuko! — Lauseitanne voidaan kuulla teltan ulkopuolella, jossa tuommoinen puhe jo yleisesti liikkuu sotamiesten kesken ja vain tuottaa eripuraisuutta ja riitaa kristillisessä armeijassa. Muistakaa, että teidän tautinne pilaa pääjänteen heidän yrityksessään. Ennen voitaisiin viskinkonetta käyttää ilman vääntimiä ja vipusinta, kuin kristitty sotaväki mitään toimittaa ilman kuningas Richarditta".
"Sinä minua imartelet, de Vaux", sanoi Richard; eikä kiitokselle aivan tunnotonna laski hän päänsä päänalaiselle vakavammin yrittäen levätä, kuin mitä hän tähän saakka oli koettanut. Mutta Thomas de Vaux ei ollut mikään hovimies; ne sanat, jotka hän oli lausunut, olivat itsestänsä nousseet hänen huulillensa, eikä hän ymmärtänyt jatkaa miellyttävää ainetta, siten pitkittääksensä sen synnyttämää tyynempää mielentilaa. Hän oli siis vaiti, kunnes kuningas, taas joutuen surullisiin mietteisiinsä, katkerasti hänelle lausui: "Jumal'avita, tuo puhe voipi olla soveliasta sairaan viihdyttämiseksi; mutta saako liittokunta kuninkaita, joukko ylimyksiä ja koko Europan ritaristo menettää rohkeutensa yhden ainoan miehen sairauden tähden, jos tämä mies sattuukin olemaan Englannin kuningas? Miksikä Richardin sairastuminen eli hänen kuolemansa estäisi kolmenkymmenentuhannen miehen marssia, jotka ovat yhtä urhoollisia kuin hän? Kun hirvi, joka lauman etukynnessä kulkee, ammutaan, ei lauma hajoa hänen kaaduttuaan; kun haukka on iskenyt ensimäiseen kurkeen, asettuupi toinen heistä kulkujoukon eteen. — Miksi päälliköt eivät kokoonnu toista valitsemaan, jolle voisivat sotavoiman ylipäällikkyyden uskoa?"
"Niin tosiaan, ja teidän majesteetinne luvalla", sanoi de Vaux, "olen kuullut neuvotteluita pidetyn kuninkaallisten päällikköjen kesken tuollaisessa tarkotuksessa".
"Haa!" huudahti Richard, jonka kateus heräsi kääntäen hänen mielenkiihotuksensa toiselle suunnalle; — "ovatko liittolaiseni minun unhottaneet, ennenkuin olen viimeisen voitelun saanut? Luulevatko he minua jo kuolleeksi? — Mutta ei, ei — he ovat oikeassa — ja kenen he valitsevat kristityn sotaväen päälliköksi?"
"Arvo ja etevyys vaativat tätä virkaa Franskan kuninkaalle", sanoi de
Vaux.