"Hyvin muistan markiisin vastauksen", sanoi de Vaux, "että hänen jäsenensä olivat lihasta eikä raudasta, ja että hän ennen piti ihmisen sydäntä, kuin petoeläinten, joskin tuo peto olisi itse leijona. Vaan minä näen kuinka käy — me lopetamme siihen, mistä alotimme, emmekä saa toivoa pyhällä haudalla rukoilevamme, ennenkuin taivas suvaitsee antaa terveyden takaisin kuningas Richardille."
Tästä vakaasta muistutuksesta purskahti Richard sydämelliseen nauruun, joka oli ensimäinen pitkään aikaan. "Mikä mahtava kappale eikö tuo omatunto kuitenkin ole", hän sanoi, "kun noin paksupäinen pohjolainen kuin sinä, sen kautta voipi pakottaa kuninkaansa tunnustamaan oman mielettömyytensä. Tosi on, että jos eivät luulisi itseään taitaviksi valtikkaani käyttämään, niin vähän huolisin riisua silkkikoristimet niiltä leikkikaluilta, jotka yksitellen olet minulle esittänyt. — Mitä se minuun koskee, minkälaisissa hempuvaatteissa he pöyhkeilivät, kun heitä vain ei mainita kilpailioiksi siihen kunniaa tuottavaan yritykseen, johon minä olen itseni velvottanut? Niin, de Vaux, minä tunnustan heikkouteni sekä kunnianhimoni häijyyden. Kristittyjen leirissä on epäilemättä monta oivallisempaa ritaria kuin Englannin Richard ja viisaasti ja hyvästi tehty olisi antaa ylipäällikön virka kelvollisimmalle — mutta", jatkoi sotaisa hallitsia, kohoten ylös vuoteeltaan ja puistaen lakin päästään, ja hänen silmänsä säihkyivät, kuten tavallisesti illalla ennen tappelua, "jos joku tuommoinen ritari istuttaisi ristin lipun Jerusalemin temppelille, kun minun olisi taudin tähden mahdoton ottaa osaa ruohon jaloon hankkeeseen, niin minä, niin pian kun pysyisin keihästä koettamaan, vaatisin häntä kaksintaisteloon elämän ja kuoleman päältä, siksi että hän olisi kunniaani vähentänyt, ja siepannut pois kilvottelemisteni esineen. — Vaan hiljaa, kenenkä sotatorvet tuolta etäältä kuuluu?"
"Luultavasti kuningas Philipin, armollinen herra", sanoi englantilainen.
"Sinä olet kuuro Thomas", sanoi kuningas ja koetti hypähtää ylös; "etkö kuule tuota räjähystä ja tuota helinää? — Taivaan tekiä! Turkkilaiset ovat leirissä — minä tunnen heidän leliänsä[1]".
[1] Mahomettiläisten sotahuuto.
Hän yritti taas nousta sängystä, ja de Vaux'n täytyi käyttää todella erinomaista voimaansa ja myöskin kutsua kamaripassarit sisäteltasta avuksi sairasta pitelemään.
"Sinä olet kavala petturi, de Vaux", sanoi julmistunut hallitsia, uuvuksissaan ja hengästyneenä väistyen ylivoiman edessä ja jääden sänkyyn makuulleen. "Jos minulla vain olisi voimaa — ainoastaan niin paljon voimaa, että voisin pääkallosi särkeä sotanuijallani".
"Minä soisin, että teillä olisi se voima, armollinen herra", sanoi de Vaux, "ja tahtoisin myöskin asettua sen käyttämiselle sillä tavoin alttiiksi. Voitto olisi kristikunnalle suuri, jos Thomas Multon olisi kuollut ja Leijonasydän taasen entisellään".
"Rehellinen, uskollinen palveliani", sanoi Richard ja ojensi kättään, jota paroni kunnioituksella suuteli, "suo anteeksi herrasi äreyden. Se on tämä polttava kuume, joka sinua soimaa, eikä suosiollinen herrasi, Englannin Richard. Mutta mene, sitä pyydän, ja hanki tietoja siitä, ketä vieraita leiriin on saapunut; sillä nuo äänet eivät ole kristittyä alkuperää".
De Vaux lähti teltasta asiaa toimittamaan, vaan käski poissa-olonsa aikana, jonka hän päätti supistaa lyhyeksi, palvelevain kamariherrain ja hovipoikain pitää kuningasta kahta tarkemmasti silmällä, uhaten heitä vetää edesvastaukseen kaikesta mitä tapahtui, joka käsky pikemmin lisäsi kuin vähensi heidän tuskallista pelkoa velvollisuuttaan täyttäessä; sillä lähinnä hallitsian vihaa pelotti heitä ehkä enin ankaran, taipumattoman lord Gilslandin suuttuminen.