Tämä oli kuvannollisin puhe, minkä Gilslannin Tuomas koskaan tiettiin lausuneen, varsinki kun se ehkä — joten joskus sattuu — ei täydelleen ilmaissut hänen omia mielipiteitään, koska hän jossakin määrin rakasti herkullista ja mukavaa elämää. Sillä välin he olivat joutuneet siihen osaan leiriä, johon Leopartin Ritari oli asettunut.
Ulkonäöstä päättäen ei täällä rikottu niitä kohtuuden sääntöjä vastaan, joita lord Gilslannin ajatuksen mukaan ristiretkeiliäin tuli noudattaa. Paikka, johon ristiretkeläisillä leirin rakentamassa tavallisten mittojen mukaan olisi voinut mahtua kolmekymmentä telttaa, oli osaksi tyhjä — koska ritari jonkulaisesta ylpeydestä oli vaatinut niin paljon tilaa kuin hänen alkuperäinen saattokuntansa olisi tarvinnut — osaksi muutamain mitättömien hökkelein vallassa, jotta olivat hätäisesti oksista kyhätyt ja palmulehdillä peitetyt. Nämä majat näyttivät autioilta ja useat aivan tappioon joutuneilta. Keskimäistä, joka muka oli päällikön teltta, kaunisti halkokärkinen viiri keihään päässä, josta sen pitkät liuskat rippuvat liikkumattomina alaspäin, ikäänkuin aasialaisen auringon paahtavista säteistä kuihtuneina. Mutta ei hovipoikia, ei asekantajia, ei edes yksinäistä vahtimiestä nähty tätä aatelisvallan ja ritarillisen arvon kuvaa vartioimassa. Ellei sen oma arvo sitä suojellut loukkauksista, niin muuta vartioitsiaa sillä ei ollut.
Sir Kenneth katseli surumielin ympärilleen, vaan astui tunteitaan tukehuttaen majaan, viitaten Gilslannin paronille tulemaan perästä. Tämä loi myöski ympärilleen tarkan silmäyksen, joka osotti sääliä ja hiukka ylenkatsettakin, jolle sääli lienee yhtä paljon sukua, kuin sen sanotaan rakkaudelle olevan. Sitten laski hän alas korkean kypärikoristeensa ja astui matalaan majaan, jonka hänen kookas vartalonsa miltei kokonaan täytti.
Majan sisässä ei juuri muita huonekaluja näkynyt kuin kaksi sänkyä. Toinen oli tyhjä, täytetty yhteenkootuilla lehdillä ja peitetty antilopin nahalla. Niistä eri aseista, jotka olivat sen vieressä ja hopeaisesta ristiinnaulitun kuvasta, joka huolellisella kunnioituksella oli päänaluksen kohdalle asetettu, näkyi, että tämä oli ritarin vuode. Toisella vuoteella makasi sairas, josta sir Kenneth oli puhunut, ruumiiltansa luja ja karkeakasvoinen mies, ulkonäöstä päättäen jo keski-iän sivu ennättänyt. Hänen vuoteensa oli valmistettu suuremmalla huolella kuin hänen isäntänsä ja selvästi näkyi, että sen paremmat peitteet, tuo väljä ihotakki, jonka ritarit pukivat päällensä juhlatilassa, ja muut vähäiset koristusvaatteet, olivat sir Kennethin siihen panemia hänen sairaan palveliansa mukavuudeksi.
Majan ulommaisessa osastossa, jonne englantilaisen silmä kuitenki kantoi, muuan poikanen, huonosti puettu hirvennahkaisiin kenkiin, siniseen lakkiin ja nuttuun, jonka entinen koreus oli kovin kulunut, makasi polvillaan kivihiilillä täytetyn tuliastian edessä, rautapeltillä painaen rieskakakkuja, jotka silloin, niinkuin nykyäänki, olivat skotlantilaisen kansan mieliruokaa. Antilopin raaja oli muutamaan majan pääpylvääseen ripustettu, eikä ollut vaikea nähdä, miten se oli hankittu; sillä suuri susikoira, muodoltaan ja ulkonäöltään jalompi niitäkin, jotka Richard kuninkaan tautivuodetta vartioivat, makasi tuliastian luona katsellen kakkujen leivontaa. Ritarein sisäänastuessa tuo älykäs eläin ensin päästi matalan ärinän, joka hänen syvästä rinnastaan kuului kuin etäinen jyrinä. Vaan kun hän näki isäntänsä, heilutti hän häntäänsä ja laski päänsä alas välttäen kaikkia meluavampia tervehyksiä, ikäänkuin jos hänen tarkka vaistonsa olisi häntä opettanut sairaan huoneessa olemaan hiljaa.
Vuoteen vieressä istui nahkoista valmistetulla aluksella se maurilainen tohtori, josta sir Kenneth oli puhunut, jalat itämaisen tavan mukaan ristissä allansa. Riittämätön valo majassa ei näyttänyt hänestä muuta kuin että hänen kasvojensa alapuolta peitti pitkä, musta, rinnalle valuva parta, että hänellä päässä oli korkea tolpatsi eli astrahanilaisista lampaannahoista tehty tatarilainen lakki, joka oli tumma karvaltansa, sekä että hänen väljä kauhtanansa eli turkkilainen takkinsa myöski oli väriltänsä musta. Kaksi terävää silmää, jotka loistivat tavattoman kirkkaasti, olivat ainoat juonteet hänen kasvoissaan, joita saattoi erottaa siinä hämärässä, joka häntä peitti. Englantilainen lordi seisoi ääneti jonkullaisen nöyrän kunnioituksen vallassa; sillä niin karkealuontoinen kuin hän oliki, olisi valittamatta ja nurkumatta lujamielisesti kestetyn puutteen ja köyhyyden näkeminen aina synnyttänyt Tuomas de Vaux'ssa enemmän arvonantoa kuin kuninkaallisen vierashuoneen koko komeus, ellei tämä huoneus vain ollut kuningas Richardin. Hetkeen ei muuta ääntä kuulunut kuin syvään lepoon vaipuneen sairaan raskas, säännöllinen hengenveto.
"Sen mukaan mitä poika, joka häntä hoitaa, on minulle vakuuttanut", sanoi sir Kenneth, "ei hän kuuteen vuorokauteen ole nukkunut".
"Jalo skotlantilainen", sanoi Tuomas de Vaux tarttuen ritarin käteen, jota hän puristi suuremmalla sydämellisyydellä, kuin mitä luuli suullisesti voivansa ilmaista, "majanne tila on parannettava. Teidän aseenkantajallanne on kovin huono hoito".
Viimeiset sanansa hän lausui tavallisella, kovalla äänellään. Sairas häirittyi levossansa.
"Hyvä herra", hän sanoi, ikäänkuin unissaan puhuen, "jalo sir Kenneth — eikö teistä samoin kuin minusta, Clyden vesi maistu kylmältä ja virvottavalta, kun olemme Palestinan suolaisista lähteistä juoneet?"