"Pelkäänpä", sanoi kuningas, "että jos sinulla vain olisi haukkaa, niin tuskin lupaa vartoisitkaan. Minä tiedän varsin hyvin ulkomailla sanottavan, että me Anjoun suvusta rankaisemme metsästyssääntöjemme rikkomista yhtä ankarasti kun maan kavaltamista. Mutta urheoille ja mainioille miehille voimme kumpaisiakin rikoksia suoda anteeksi. — Vain kyllin tästä. Minä tahdon teiltä tietää, herra ritari, miksi ja kenen käskystä te nykyisin matkustitte Kuolleen meren ja Engaddin erämaahan?"
"Pyhän ristiretken ruhtinaallisen neuvoston käskystä", vastasi ritari.
"Ja kuinka kukaan tohti tuonlaista käskyä antaa, kun minä — joka en liene vähä-arvoisin neuvoston jäsenistä — olin tuosta tietämättä?"
"Minun asiani, teidän korkeutenne", sanoi skotlantilainen, "ei ollut tuonlaisia erityisseikkoja tutkia. Minä olen ristin sotilas, joka kyllä tätä nykyä palvelen teidän korkea-arvoisuutenne lipun alla ja siitä kunniasta olen ylpeä — vaan joka kuitenkin olen päälleni pukenut tuon pyhän merkin kristikunnan oikeutten ja pyhän haudan vallottamisen tähden ja olen sen kautta velvollinen vastaansanomatta tottelemaan niitten ruhtinasten ja johtajain käskyjä, jotka siunattua yritystä ohjaamassa ovat. Koko kristikunnan kanssa minun täytyy valittaa, että teidän majesteetinne pahoinvointi estää teitä, joskin niinkuin toivon vain vähäksi aikaa, ottamasta osaa niihin neuvotteluihin, joissa teillä on niin mahtava ääni; mutta sotilaana minun täytyy totella niitä, joilla on laillinen oikeus käskeä, muuten vain huonoa esimerkkiä saattaisin kristittyin leiriin".
"Sinulla on oikein", Richard kuningas sanoi, "ja moite ei kohtaa sinua vaan niitä, joitten kanssa luulen pääseväni täyteen tilintekoon, kunhan taivas katsoo hyväksi nostaa minut tältä kipujen ja kykenemättömyyden kirotulta vuoteelta. Mikä oli matkasi tarkotus?"
"Teidän korkeutenne luvalla", vastasi sir Kenneth, "olisi mielestäni oikeampi tehdä tuo kysymys niille, jotka minun lähettivät ja jotka voivat lähetykseni syyt selittää; sitävastoin minä vain voin kertoa sen ulkopuolista muotoa ja tarkotusta".
"Älä mutkittele edessäni, herra skotlantilainen, jos henkesi on sinulle kallis", sanoi herkästi suuttuva hallitsia.
"Henkeni, mylord", vastasi ritari vakaasti, "sen heitin ma taakseni kaluna, josta ei enää olisi suuresti huolimista sinä hetkenä kun sitousin tähän yritykseen, jossa enemmän pidin silmällä kuolemattoman sieluni hyvää, kuin kuolevan ruumiini etua".
"Totta totisesti", huudahti Richard kuningas, "etkö ole rivakka poika! Kuules, herra ritari, minän pidän skotlantilaisista: he ovat miehekkäitä, joskin juroja ja itsepintaisia, ja luullakseni ylimalkain rehellisiä miehiä, vaikka valtiolliset seikat välin ovat saaneet heitä viekastelemaan. Minä ansaitsenki heidän hyväntahtoisuutta, sillä olen vapaatahtoisesti tehnyt sen, jota he eivät minulta olisi asevoimalla saaneet paremmin kun edeltäjiltänikään — minä olen antanut heille takaisin Roxburghin ja Berwickin linnat, jotka olivat Englannin omiksi lunnaina joutuneet, minä olen entiset rajat asettanut silleen ja vihdoin olen luopunut vaatimasta niitä kunnioittamisen osotteita Englannin kruunulle, jotka mielestäni olivat teille väärin pakotetut. Minä olen kokenut itselleni hankkia uskollisia ja vapaita ystäviä sieltä, missä edelliset englantilaiset kuninkaat, vain pyysivät kukistaa haluttomia ja kapinallisia vasalleja".
"Tuon kaiken olette tehneet, herra kuningas", sanoi sir Kenneth kumartaen, "liittokirjanne kautta kuninkaamme kanssa Canterburyssä. Sentähden minä ja moni muu arvokkaampi skotlantilainen olemme pakanoita vastaan teidän lippujenne alla taistelleet, kun muuten Englannissa olisimme rajamaitanne ryöstäneet. Jos heidän lukunsa nyt on vähäinen, niin se tulee siitä etteivät he ole henkeään säästäneet".