Näin kutsuttu skotlantilainen ritari astui kuninkaan eteen tämmöiseen kunniaan tottuneen miehen tavalla. Englannin kuningas tunsi häntä tuskin näöltäkään, vaikka hän, yhtä paljon arvoaan kannattaakseen kuin palvellakseen sydämensä salaista hallitsiatarta, ei ollut koskaan ollut poissa niistä tiloista, jolloin englannin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus avasi kuninkaan hovin kaikille, joilla oli ritarikunnassa vissi arvo. Kuningas katseli terävästi hänen vuoteellensa lähestyvää sir Kennethiä, kun tämä hetkeksi notkisti polveaan, sitten nousi seisoalleen ja seisoi hänen edessään kunnioittavassa, vaan ei kuitenkaan orjallisessa tai nöyristyneessä asemassa, niinkuin upseerille päällikkönsä edessä sopi.
"Nimesi", sanoi kuningas, "on Kenneth, Leopartin ritari — Kenen kädestä olet ritariarvosi saanut?"
"Skotlannin kuninkaan, Vilhelm Leijonan, miekka sen minulle antoi", vastasi skottilainen.
"Ase", sanoi kuningas, "hyvin pystyvä sitä kunniaa antamaan, eikä se ole laskettukaan ansaitsemattomille hartioille. Me olemme nähneet sinun ritarillisesti ja urhokkaasti käyttävän itseäsi tappelun tuoksinassa, missä tarve on ollut suurin; etkä nyt vasta olisit saanut kuulla että ansiosi tunnemme, ellei rohkeutesi toisissa suhteissa olisi ollut niin suuri, että palveluksesi eivät voineet suurempaa palkkiota saada kuin rikostesi anteeksiantamisen. Vai mitä arvelet — hä?"
Kenneth yritti vastaamaan, mutta hänen oli mahdoton puhua selvästi; sillä tieto hänen kovin korkealle pyrkivästä lemmestänsä ja se terävä kotkansilmäys, jolla Leijonasydän näytti tunkevan hänen sisimpään sieluunsa, vaikuttivat kumpikin hänessä hämmästystä.
"Ja kuitenkin", sanoi kuningas, "vaikka sotilasten tulisi käskyjä totella ja vasallein kunnioittaa läänitysherrojansa, niin voisimme urhealle ritarille suoda suurempaaki loukkausta anteeksi kuin koiran pitämistä, vaikka se on rikos meidän nimenomaista julkista kuulutusta vastaan".
Richard piti silmäänsä tarkasti skotlantilaiseen kiintyneenä, katseli, ja katsellessaan huomaamatta hymyili havaitessaan sen helpotuksen, jonka tämä hänen yleiselle syytökselleen annettu käännös ritarissa vaikutti.
"Luvallanne sanoen, mylord", sanoi skotlantilainen, "teidän majesteetinne täytyy tässä suhteessa olla armias meille köyhille Skotlannin aatelismiehille. Me olemme kaukana kotimaasta, meillä on huonot tulot emmekä voi niin suuresti elellä kuin teidän rikkaat aateliset, joille lombardilaiset lainaa. Saracenit saavat iskujamme sitä kovemmin tuntea, jos meillä silloin tällöin on pala kuivaa lihaa kaalistemme ja rieskakakkujemme lisäksi".
"Minulta nyt ei tarvitse lupaa kysyä", sanoi Richard, "koska Tuomas de Vaux, joka, niinkuin kaikki muutkin palveliani, tekee miten mieleensä sattuu, jo on sinulle antanut luvan metsästää koiralla ja havukalla".
"Suokaa anteeksi, koiralla vain", sanoi skotlantilainen; "mutta jos teidän majesteetinne soisi minulle tuon jälkimäisenki oikeuden, ja uskoisi havukan käteeni, niin toivoisin kuninkaalliselle pöydällenne saattavani hankkia jonkun harvinaisen vesilinnun".