"Viisaasti vastattu", sanoi hallitsia, nakkautuen vuoteelleen takaisin, josta äsken oli puoleksi noussut. "No, entä hänen katumuksenharjotuksensa?"
"Ne olivat mielestäni aivan totiset ja vilpittömät", jatkoi Kenneth, "ja omantunnon vaivain tuottamat jonku julman rikoksen tähden, josta hän näkyy uskovan olevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu".
"Entä hänen politiikinsä?" sanoi kuningas.
"Hän epäilee luullakseni Palestinan pelastumista niinkuin omaa autuuttaan, ellei joku ihmetyö tapahdu — ainakin sitte kuin Richardin käsi on laannut sen edestä ponnistelemasta".
"Ja siis on tuo erakko yhtä pelkurimainen politiikissaan, kun nuo ruhtinasraukat jotka, uskonsa ja ritarisuutensa unhottaen, vain silloin ovat lujat ja päättäväiset, kun on peräytymisestä kysymys, ja jotka ennen paetessaan polkisivat kuolevan liittolaisen päälle, kuin kävisivät yhtä aseellista saraceniä vastaan".
"Suokaa anteeksi, herra kuningas", sanoi skotlantilainen ritari, "vaan tämä keskustelu saa vain kuumeenne kiihtymään, tuon vihollisen, jolta kristikunta pelkää enemmän pahaa kuin uskottomain sotalaumoilta".
Kuninkaan kasvot olivat todella käyneet hyvin punaisiksi ja hänen liikuntonsa tulleet yhä kuumeentapaisemmin kiivaiksi. Nyrkki puristettuna, käsivarsi ojettuna, silmät iskien tulta, hän näytti olevan niin ruumiin kuin sielun tuskain oma, vaikka hänen uhkarohkeutensa kehotti häntä puhetta jatkamaan, ikäänkuin hän olisi molempia ylönkatsonut.
"Te osaatte imarrella, herra ritari", hän sanoi, "vaan minusta ette hevillä pääse. Enemmän täytyy minun teiltä saada tietoja kuin mitä tähän saakka olette kertoneet. Näittekö kuninkaallisen puolisoni Engaddissa?"
"Tietääkseni — en, mylord", vastasi sir Kenneth nähtävästi hämillään; sillä hän muisteli sydänyön juhlakulkua kappelissa.
"Minä kysyn teiltä", sanoi kuningas ankarammalla äänellä, "jos te olitte karmeliitanunnain kappelissa Engaddissa, ja siellä näitte Berengarian, Englannin kuninkaattaren ja hänen hovineitonsa, jotka ovat sinne lähteneet vaellusretkelle?"