Shakspeare.
Montserrat'n markiisi ja temppeliritarein suurimestari seisahtuivat ulkopuolelle kuninkaallista telttaa, missä tämä omituinen toimitus oli tapahtunut, ja näkivät vahvan joukon keihäsniekkoja ja joutsimiehiä marssitetun ulos muodostamaan saartokehää teltan ympärille ja pitämään loitolla kaikkea, joka voisi nukkuvaa hallitsiaa häiritä. Sotamiehillä oli se alakuloinen, hiljainen ja synkkä katsanto, jolla he hautaussaatossa laahaavat aseitansa, ja he astuivat niin varovasti että ei voinut kuulla kilven helähtämistä eikä miekkain kalinaa, vaikka niin monta miestä täydessä varusteessa liikkui ympäri telttaa. He laskivat aseensa alas syvällä kunnioituksella, ylimysten kulkiessa heidän riviensä läpitse, mutta pysyivät yhtä äänettöminä.
"Mikä muutos eikö ole noissa saarimaan koirissa tapahtunut", sanoi suurimestari Konradille, kun he Richardin vartiain ohitse olivat kulkeneet. "Mikä hälinä ja melu eikö aina ollut tuon teltan edustalla! Nuo lihavat soturit eivät tienneet muuta tehdä, kuin rautakankia heitellä, lyödä pallia, painia, renkuttaa loilujansa, helistellä lasejaan ja tyhjennellä pullojansa, ikäänkuin he olisivat viettäneet pitoja maalla ja heidän keskenänsä olisi ollut juhlariuku eikä kuninkaallinen lippu".
"Englannin talonkoirat ovat uskollista rotua", sanoi Konrad, "ja heidän isäntänsä, kuningas, on saavuttanut heidän suosionsa kun hän aina, milloin häntä vain on haluttanut, on ollut valmis painimaan, rähisemään ja mässäämään heidän kanssa kilvan".
"Hän on oikkuja ihan täynnä", sanoi suurimestari. "Huomasitteko millä sanoilla hän joi maljamme, sen sijaan että olisi rukouksen lukenut tuota armopikaria tyhjentäessään?"
"Se olisi kyllä armopikari ollut, ja vieläpä hyvästi valmistettu", sanoi markiisi, "jos Saladin olisi minkään toisen turkkilaisen kaltainen, joka turbania on pitänyt tai muezzinin käskystä Mekkaanpäin kääntynyt. Mutta hän on olevinaan vilpitön, kunniallinen ja jalomielinen — ikäänkuin kastamattoman koiran niinkuin hänen sopisi harjottaa kristityn ritarin avuja! Puhutaan, että hän on kääntynyt Richardin puoleen ja pyytänyt päästä ritarikunnan jäseneksi".
"Sankt Bernhard!" huudahti suurimestari, "sitte meidän olisi aika, sir Konrad, riisua vyömme ja kannuksemme, hävittää vaakunamerkkimme ja nakata kypärimme kauas päältämme, jos kristikunnan korkein arvonsäätös annettaisiin ristimättömälle turkkilaisella, joka ei ole markan arvoinen".
"Te määräätte sulttanille halvan hinnan", markiisi vastasi; "vaan vaikka hän on jotenki kaunis mies, olen orjamarkkinoilla nähnyt parempia pakanoita myötävän neljään markkaan".
He olivat nyt lähellä hevosiansa, jotka seisoivat vähän matkan päässä kuninkaallisesta teltasta pöyhistellen keskellä niitä koreoita tallimestareita ja hovipoikia, jotka niitä hoitivat, kun Konrad, hetken vaitiolon perästä, ehdotteli että he nauttisivat iltatuulen viileyttä ja lähettäisivät hevoset ja saattojoukon pois, sekä jalkaisin astuisivat kortteereihinsa kristityn leirin laajain linjain halki. Suurimestari suostui, ja he niin muodoin lähtivät yksissä kävelemään, karttaen, ikäänkuin keskinäisestä päätöksestä, tiheämpään asuttua osaa telttakaupungista, ja kulkien sitä leveää kävelypuistoa, joka oli telttain ja ulkovarustuksien välillä, jossa he saattoivat puhella häiritsemättä ja muitten, paitsi sivukuljettavain vahtein, näkemättä.
He puhelivat vähän aikaa sota-asioista ja puollustuslaitteista; mutta tämä puhe, joka ei näkynyt kumpaistakaan huvittavan, sammui vähitellen ja pitkällinen äänettömyys syntyi, jonka Montserrat'n markiisi katkaisi, äkkiä pysähtymällä niinkuin se joka on pikaisen päätöksen tehnyt; ja muutamia hetkiä katseltuaan suurimestarin synkkiin taipumattomiin kasvoihin, hän viimein puhutteli häntä näin: "Jos olisi soveliasta teidän urhoollisuudellenne ja hurskaudellenne, korkea-arvoisa sir Giles Amaury, niin pyytäisin teitä yhden ainoan kerran päältänne riisumaan sen synkän naamarin, jota te aina pidätte, ja paljain kasvoin juttelemaan ystävän kanssa".