Temppeliherra hymyili.
"Heleävärisiä maskeja", hän sanoi, "löytyy yhtä hyvin kuin tummia naamareita, ja ne peittävät luonnollisia kasvoja yhtä täydellisesti kuin toiset".
"Olkoon niin", sanoi markiisi, kohottaen kätensä leualleen ja laskien sen alas liikunnolla aivan kuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan; "tuossa on valhepukuni. Ja nyt, mitä arvelette tämän ristiretken menestymisestä, sikäli kuin se koskee teidän veljeskuntanne etuja?"
"Tuo on peitteen vetäminen minun ajatuksiltani pikemmin kun omainne ilmaiseminen", sanoi suurimestari; "kuitenki tahdon vastata vertauksella, jonka muuan pyhimys erämaassa minulle kertoi. Muuan talonpoika rukoili kerran taivaalta sadetta ja nurkui, kun sitä ei tullut tarvittaissa. Hänen kärsimättömyyttään rangaistaksensa", erakko kertoi, "sallei Allah Euphrat-virran tulvata hänen maallensa ja hän hukkui kaikkine tiluksineen, juuri omain toiveidensa täyttyessä".
"Hyvin sattuvasti sanottu", lausui markiisi Konrad; "minä soisin että meri olisi niellyt yhdeksänkymmenen osaa näiden länsimaisten ruhtinasten laivastoista! Se mitä olisi jäljille jäänyt, olisi enemmän hyödyttänyt Palestinan kristityitä aatelisia ja Jerusalemin latinalaisen kuningaskunnan surkeoita tähteitä. Oman onnemme nojaan jätettyinä olisimme ehkä myrskyyn menehtyneet, taikka, kohtuullisesti autettuina väellä ja rahoilla, saaneet Saladinin kunnioittamaan urhoollisuuttamme ja suomaan meille rauhaa ja suojelusta huokeoilla ehdoilla. Mutta juuri sen suuren vaaran tähden, jolla tämä ristiretki on sulttania uhannut, voimme olla vakuutetut siitä, että jos se menee ohitse, saraceni ei ole salliva kenenkään meistä omistaa tiluksia eli ruhtinaskuntia Palestinassa, ja vielä vähemmin hän on salliva, että nämät sotaiset veljeskunnat, jotka hänelle ovat tuottaneet niin suurin määrin vahinkoa, jäävät henkiin".
"Niin", sanoi temppeliherra, "mutta nuo rohkeat ristiretkeiliät voivat onnistua ja jälleen Zionin muureille asettaa ristin".
"Ja mitä se hyödyttää temppeliherrain veljeskuntaa eli Montserrat'n
Konradia?" sanoi markiisi.
"Teitä se voipi hyödyttää", vastasi suurimestari. "Montserrat'n
Konradista voipi tulla Konrad Jerusalemin kuningas".
"Se kuuluu joltakin", sanoi markiisi, "mutta heleyttä siinä äänessä ei ole. — Gottfried de Bouillon valitsi syystä orjantappurakruunun vertauskuvakseen. Suurimestari, minä tahdon teille tunnustaa että olen vähän rakastunut itämaiseen hallitusmuotoon: Puhtaaseen ja yksinkertaiseen monarkiaan ei pitäisi kuulua muuta kuin kuningas ja alamaiset. Senlainen on alkuperäinen ja mutkaton valtiorakennus — paimen ja hänen karjansa. Koko välissä oleva läänitysvallan jono on keksitty ja mielivaltainen, ja minä kernaammin vakain käsin ja omin päin heiluttelen köyhän markiisikuntani sauvaa, kuin kuninkaan valtikkaa, jos minua silloin estelee ja hillitsee jokaisen ylpeän läänitysparonin tahto, jolla on tiluksia Jerusalemin kuninkaan kädestä. Kuninkaan tulisi vapaasti saada liikkua, suurimestari, eikä olla rajotettu tältä puolen ojalla, tuolta puolen aidalla — täällä läänitysoikeus, tuolla sitä suojelemassa teräkseen puettu paroni miekka kädessä. Suoraan sanoen, minä tiedän että Guy de Lusignanin oikeutta valta-istuimeen pidetään parempana kuin minun, jos Richard paranee ja hänellä on maalissa mitään sanomista".
"Hyvä", sanoi suurimestari, "sinä olet todella vakuuttanut minua vilpittömyydestäsi. Moni ehkä ajattelee samoin, mutta harva, paitsi Montserrat'n Konradi, olisi uskaltanut suoraan tunnustaa, että hän ei halaja Jerusalemin kuningaskunnan jälleen perustamista, vaan kernaammin tahtoo päästä jonku sen tähteen isännäksi; aivan kuin ne villit saarelaiset, jotka eivät huoli lähteä komeaa laivaa aalloista pelastamaan, kun toivovat raadosta enemmän rikastuvansa".