Tämmöiset olivat markiisin mietteet, kun hänen hiljaista itsekseen puhumista huuto vähän matkan päästä häiritsi, joka airueen juhlallisella äänellä julisti: "Muistele pyhää hautaa!"

Kehotusta kerrottiin vahtipaikalta toiseen, sillä vartiain velvollisuus oli aina väliin nostaa tuo huuto, jotta ristiretkeiliät yhäti muistaisivat sitä tarkotusta, joka heidät oli miekkaan saanut. Mutta vaikka Konrad oli jo tuohon tapaan tutustunut ja aina ennen pitänyt tuota varotushuutoa aivan tavallisena, niin se nyt kuitenki tuli niin jyrkkään ristiriitaan hänen omalle ajatusjuoksulleen, että se hänestä tuntui taivaan ääneltä, varottaen häntä siitä rikoksesta, jota hänen sielunsa mietti. Hän katseli säikähtäneenä ympärilleen, ikäänkuin hän, kuten muinaisajan patriarkka, vaikka aivan erilaatuisesta syystä, olisi odottanut näkevänsä oinaan pensikossa — sen uhrin sijaisena, jota hänen kumppalinsa oli ehdottanut tarjottavaksi, ei Korkeimmalle Olennolle, vain heidän oman kunnianhimonsa Molochille. Hänen katsellessaan sattuivat hänen silmänsä Englannin lipun leveöihin poimuihin, jotka raskaasti liehuivat vienossa iltatuulessa. Se oli pystytetty melkein leirin keskustaan ihmisten luomalle kummulle, jonka ehkä joku entinen hebrealainen ruhtinas eli soturi oli valinnut viimeisen lepokammionsa muistomerkiksi. Jos niin, oli sen nimi nyt unhottunut ja ristiretkeiliät olivat kastaneet sen Pyhän Yrjön kukkulaksi, koska tältä korkealta paikalta Englannin viiri näkyi yli koko leirin ja vallan kuvana väikkyi niiden monien ruhtinaallisten ja kuninkaallistenki viirien yli, joita nähtiin alemmilla paikoilla.

Vilkas äly, niinkuin Konradin, saapi mielijohteita silmänräpäyksessä. Yksi ainoa katse viiriin näytti poistavan sen epätietoisuuden, jossa hän tähän saakka oli ollut. Hän kulki telttaansa joutuisilla, vakavilla askelilla, miehen tavalla, joka on keksinyt tuuman, minkä hän lujasti aikoo panna toimeen, laski luotaan sen melkein ruhtinaallisen hovijoukon, joka hänen tuloaan oli odottamassa, ja asettuen maata arveli hiljaa itsekseen, että olisi parempi ensin koettaa siivompia keinoja, ennenkuin ryhdyttiin hurjimpiin.

"Huomenna", sanoi hän, "istun Itävallan arkkiherttuan pöydässä, — silloin saamme nähdä, mitä aiettemme onnistumiseksi voimme tehdä, ennenkuin lähdemme tuon temppeliherran kamalia tuumia hyväksymään".

Yhdestoista luku.

Se varmaa pohjolassa on:
Jos nero, miehuus, rikkaus, syntyperä,
Isosti palkitahan tarvittaissa.
Niin kateus aina seuraa ansiota,
Kuin koira seuraa metsän otusta
Ja viimeksi sen kaataa.

Sir David Lindsay.

Leopold, Itävallan arkkiherttua, oli ensimäinen tämän ihanan maan hallitsia, jolle ruhtinaallinen arvo oli suotu. Läheltä sukua keisari Henrik Ankaran kanssa hän oli korotettu herttuaksi Roman valtakunnassa ja hallitsi hänen allansa kauniimpia maakuntia, joita Tonava juottaa. Hänen nimensä on historiassa häväisty petollisen väkivallanteon tähden, joka perustui juuri näihin tapauksiin pyhällä maalla, eikä kuitenkaan voida hänen alkuperäisen luonteensa syyksi lukea sitä ilkityötä, että hän vangitsi Richardin, kun tämä Palestinasta palaten valhepuvussa ja ilman saattoväettä tulli Leopoldin maitten halki. Hän oli pikemmin heikko ja turhamainen kuin kunnianhimoinen ja julma ruhtinas. Hänen sielunvoimansa olivat hänen ruumiillisten omaisuuttensa kaltaiset. Hän oli pitkä, väkevä ja kaunis, hänen kasvoissaan puna ja valkea jyrkästi vaihtuivat toisiinsa, ja hänellä oli pitkät, liehuvat, vaaleat hivukset. Mutta koko hänen ryhdissään ja käytöksessään oli jotain kömpelömäistä, joka näytti osottavan että hänen ruumistansa ei elähyttänyt tarpeeksi suuri sielunvoima liikkeelle pannakseen tämmöistä läjää, ja samoin aina näytti siltä, kuin hänen erittäin kalliit vaatteensa eivät olisi hänelle sopineet. Ruhtinaaksi hän näytti liian vähän harjaantuneen omaan arvoonsa, ja kun hän usein ei tiennyt kuinka käyttäytä asiain niin vaatiessa osottaaksensa mahtavuuttaan, arveli hän toisinaan itseänsä velkapääksi sopimattomalla kovuudella ja kiivailla lauseilla takaisin voittamaan sitä kunnioitusta, jonka hän helposti ja kauniisti olisi suuremmalla mielenmaltilla riidan alussa säilyttänyt.

Nämät viat ja puutteet eivät ainoastaan olleet muitten huomattavat, vaan arkkiherttua itse ei väliin voinut olla tuskakseen tuntematta, että hän ei täydellisesti pystynyt kannattamaan ja ylläpitämään sitä korkeaa arvoa, jonka hän oli saavuttanut; ja tuohon yhtyi se voimallinen ja joskus perustettu epäluulo, että muut häntä samasta syystä halveksivat.

Kun hän varsin ruhtinaallisella saattojoukolla ensin yhtyi ristiretkeiliäin armeijaan, oli hän suuresti halunnut päästä Richardin tuttavuuteen ja ystävyyteen ja siihen määrään kokenut saavuttaa hänen kunnioitustansa, että Englannin kuninkaan ainakin politiikasta olisi pitänyt hänelle osottaa kohteliaisuutta. Mutta vaikka herttua ei ollut pelkuri, oli hän kumminki niin paljon Leijonasydämen jälissä siinä hehkuvassa innossa, joka lähenee vaaraa ikäänkuin morsianta, että kuningas aivan pian alkoi häntä ylenkatsoa. Sitä paitsi Richard, joka niinkuin normannit ylimalkaan eli kohtuullisesti, halveksi saksalaisen taipumusta pöydän nautintoihin ja varsinki juopumukseen. Näistä ja useista yksityisistä syistä ei viipynyt kauan aikaa, ennenkuin Englannin kuningas alkoi Itävallan herttuaa kohdella epäkunnioituksella, jota hän ei ensinkään huolinut salata eikä lieventää, ja jonka epäluuloinen Leopold sentähden pian huomasi ja katkeralla vihalla palkitsi. Eripuraisuutta heidän välillään kiihdytti salaisilla ja viekkailla juonillaan Franskan Philippi, yksi aikakautensa viisaimpia hallitsioita, joka, peljäten Richardin kiivasta ja pöyhkeää luonnetta, pitäen häntä luonnollisena kilpailianansa ja sitä paitsi tuntien itseänsä loukatuksi siitä käskevästä tavasta, jolla Richard, mannermaalla omistamiensa maakuntain puolesta ollen Franskan vasalli, kohteli läänitysherraansa, koki vahvistaa omaa ja heikontaa Richardin puoluetta yhdistämällä ristiretken ala-arvoisempia ruhtinaita vastustamaan mitä hän nimitti Englannin kuninkaan anastamisvallaksi. Semmoiset olivat Itävallan arkkiherttuan valtiolliset aatteet ja perusteet, kun Montserrat'n Konrad päätti käyttää hänen kateuttaan englantilaista kuningasta kohtaan ristiretkeiliäin liiton hajottamiseksi eli heikontamiseksi.