Paroni ei voinut hänelle sitä tarkkaan ilmottaa.
"Sama se", sanoi Richard; "olkoon vähemmän tai enemmän, niin anna kaikki tälle oppineelle lääkärille, joka toivoakseni jälleen on asettanut minun ristin palvelukseen. Jos siinä on vähemmän kuin tuhat byzantiniä, niin pane kalliita kiviä summan täytteeksi".
"Minä en myö sitä viisautta, jonka Allah on minulle lahjottanut", vastasi arapialainen lääkäri; "ja tiedä, korkea ruhtinas, että se jumalallinen lääke, jota te olette nauttineet, kadottaisi voimansa minun kelvottomissa käsissäni, jos vaihtaisin sitä kultaan eli kalliisiin kiviin".
"Hän kieltää palkintoa ottamasta!" sanoi de Vaux itsekseen. "Se on vielä erinomaisempaa kuin että hän on vuosisadan vanha".
"Tuomas de Vaux", sanoi Richard, "sinä et tunne muuta rohkeutta kuin sotilaan, et muuta hyvää avua kuin ritarikunnassa viljeltyjä — minä sanon sinulle, että tuo maurilainen itsenäisyydessään kelpaa esikuvaksi niille, jotka pitävät itseään ritarikunnan ensimäisinä".
"Siina on minulle palkintoa kyllin", vastasi maurilainen, pannen käsivartensa rinnalleen ristiin ja seisoen samalla nöyrässä ja arvollisessa asemassa, "että niin suuri kuningas kuin Melek Ric näin suvaitsee palveliastaan lausua. — Mutta sallikaa minun nyt pyytää teitä rupeamaan maata vuoteellenne; sillä vaikka en luule toista annosta tuosta jumalallisesta juomasta enään tarvittavan, voipi kumminki kovin aikainen ponnistus vahingoittaa, ennenkuin voimat ovat täydellisesti palanneet".
"Minun täytynee sinua totella, Hakim", sanoi kuningas; "mutta usko pois, rintani tuntuu niin vapaaksi siitä riuduttavasta poltosta, joka niin kauan on sitä korventanut, että olen valmis milloin hyvänsä asettamaan sitä urhean miehen keihään eteen. — Mutta kuulkaa! Mitä merkitsevät nuo huudot ja tuo etäinen soitto leirissä? Mene, Tuomas de Vaux, kuulustelemaan mitä se mahtanee olla".
"Se on arkkiherttua Leopold", sanoi de Vaux hetken perästä palaten; "hän kulkee juomaveljestensä kanssa jonkulaisessa juhlasaatossa leirin läpi".
"Se juopunut narri!" huudahti Richard kuningas, "eikö hän telttansa peitteen alle voi salata inhottavaa viinanhimoansa, koska hänen välttämättä täytyy koko kristikunnalle paljastaa häpeänsä? — Mitä sanotte, herra markiisi?" hän lisäsi, kääntyen Montserrat'n Konradin puoleen, joka samassa astui telttaan.
"Että suuresti iloitsen, korkea ruhtinas", vastasi markiisi, "kun näen teidän majesteetinne näin reippaana ja näin paljon paranemaan päin; ja että se on pitkä puhe jokaiselle, joka on Itävallan herttuan vieraanvaraisuutta saanut nauttia".