"Mitä! oletteko syöneet päivällistä tuon teutonilaisen juoppolallin luona?" sanoi kuningas! "ja minkä huvin hän nyt on keksinyt, joka synnyttää tuommoisen melun? Totta puhuen, sir Konrad, minä olen aina pitänyt teitä niin etevänä kannunkallistajana, että kummastelen kuinka seurasta erositte".
De Vaux, joka sill'aikaa oli siirtynyt kuninkaan taakse, koetti silmäniskuilla ja viittauksilla selittää markiisille, että hän ei mainitsisi Richardille mitään siitä mitä ulkona tapahtui. Mutta Konrad ei käsittänyt taikka ei ollut käsittävinänsä paronin merkkiä.
"Mitä herttua nyt toimittaa", hän sanoi, "ei ole suuresta arvosta kenellekään, ja vähimmin hänelle itselleen, koska hän luultavasti ei tiedä mitä tekee — vaikka tosiaan se on leikki, johon en haluaisi ottaa osaa, kun hän repii alas Englannin lipun Pyhän Yrjön kukkulalta, tuolla leirin keskustalla, ja pystyttää omansa sijaan".
"Mitä sinä sanot?" sanoi kuningas äänellä, joka olisi voinut kuolleen herättää eloon.
"Teidän majesteetinne", sanoi markiisi, "ei pidä suuttua, jos hullu tekee hulluutensa mukaan —"
"Ällää puhuko enempää", sanoi Richard, hypäten vuoteeltansa ja pukien vaatteet yllensä ihmeellisellä nopeudella — "älkää puhuko enempää, herra markiisi! — De Multon, minä kiellän sinua sanomasta mulle sanaakaan — se joka hengittää tavunkaan suustaan, ei ole Richard Plantagenet'n ystävä. — Hakim, ole vaiti!"
Tällä välin kuningas kiireesti oli pukenut päällensä ja viimeisen sanan lausuttuaan hän sieppasi miekkansa teltan pylväspuusta ja riensi teltasta ulos ilman muita aseita ja käskemättä ketään seuraamaan. Konrad kohotti kätensä, ikäänkuin kummastuksissaan ja kääntyi de Vaux'hon, häntä puhutellakseen, mutta sir Tuomas kulki kursailematta hänen sivu ja kutsuen luokseen erään kuninkaan tallirengin, sanoi hänelle lyhyesti: "kiirehdi lord Salisburyn kortteereihin ja käske hänen kutsua väkensä kokoon sekä heti seurata minua Pyhän Yrjön kukkulalle. Sano hänelle, että kuninkaan kuume on verestä siirtynyt aivoihin".
Säikähtänyt tallirenki, joka ei oikein ollut kuullut ja vielä vähemmin käsittänyt mitä de Vaux niin hätäisesti lausui, kiiruhti toisten kuninkaallisten palveliain kera lähellä asuvain aatelismiesten teltoille, ja levitti äkkiä koko englantilaiseen sotaväkeen yhtä yleisen häiriön, kuin syy siihen oli epäselvä. Sotamiehet, äkkiä herätettyinä päivällislevosta, jota kuuma ilmanala oli totuttanut heitä pitämään virvottavana nautintona, kyselivät uteliaasti toisiltaan tämän melskeen syytä ja vastausta vartoamatta täyttivät omilla mielikuvitteilla puuttuvia tietoja. Muutamat kertoivat että saracenilaiset olivat rynnänneet leiriin, toiset että kuningasta oli yritetty murhata, vielä toiset että hän edellisenä yönä oli kuumeeseen kuollut, ja moni väitti että Itävallan herttua oli hänen surmannut. Ritarit ja upseerit, jotka tämän häiriön todellisen alkuperän suhteen olivat yhtä ymmällä kuin sotamiehet, koettivat vain saada väkensä aseisiin ja järjestykseen, jotta ei heidän malttamattomuus matkaansaisi jotakin suurta onnettomuutta ristin armeijassa. Englantilaiset torvet kaikuivat kovaan, kimeästi ja lakkaamatta. Hätähuuto "joutset ja keihäät — joutset ja keihäät!" kaikui kortteerista kortteeriin, aina uudestaan huudettuna, ja soturit siihen vastasivat joutuin kokoontumalla ja nostaen tuon kansallisen sotahuudon "Pyhä Yrjö iloisen Englannin edestä!"
Hälinä levesi lähimpään leirin kortteeriin ja sotilaita kaikista niistä eri kansoista, joita leirissä löytyi — ja ehkä kullakin kristityllä kansalla oli siinä edustajansa — tarttui aseisiinsa ja kokoontuivat sen yleisen hämmennyksen johdosta, jonka syytä ei kukaan tuntenut. Onni oli näin uhkaavassa tilassa, että lord Salisbury, joka muutamain harvain, ensin valmistuneitten ratsastajain kera kiirehti de Vaux'n käskyä täyttämään, määräsi että muu englantilainen sotaväki järjestettäisiin ja pidettäisiin aseissa valmiina Richardin avuksi rientämään, jos tarve niin vaati, mutta täydessä tappelu-asennossa ja säännöllisillä päälliköillään, eikä sillä hätäisellä kiiruulla, jonka sotilasten oma into ja pelko kuninkaan turvallisuuden puolesta ehkä olisi heissä synnyttänyt.
Vähintäkään huolimatta hänen ympärillään yhä enenevästä pauhusta ja huudoista, kulki Richard sillä välin, vaatteet suurimmassa epäjärjestyksessä ja miekka kainalossa, niin pikaisesti kuin suinkin eteenpäin kohti Pyhän Yrjön kukkulaa, seuralaisina ainoastaan de Vaux ja pari hovipalveliaa.