Hän oli vielä nopeampi kuin se meteli, jonka hänen oma kiivautensa oli saanut aikaan, ja hän kulki niitten kortteerein sivu, joissa hänen omat komeat joukkonsa Normandiasta, Poitou'sta, Gascognesta ja Anjou'sta olivat majotetut, ennenkuin häiriö oli sinne ehtinyt, vaikka saksalaisia pitoja seuraava hälinä oli houkutellut monta soturia ylös kuuntelemaan. Skotlantilaisten pienellä joukolla oli myöskin leirinsä lähiseudussa eikä melske ollut heitä häirinnyt. Mutta Leopartin ritari huomasi kumminki kuninkaan ja hänen kiiruunsa ja arvaten että vaara uhkasi sekä kiirehtien siitä osalliseksi joutumaan, sieppasi kilpensä ja miekkansa ja yhtyi de Vaux'hon, joka töin tuskin jaksoi pysyä malttamattoman ja vihastuneen herransa perässä. Siihen uteliaaseen silmäykseen, jonka skotlantilainen heitti de Vaux'hon, vastasi tämä leveitä olkapäitään kohottamalla ja molemmat senjälkeen seurasivat rinnatusten Richardin jälkiä.
Kuningas oli kohta Pyhän Yrjön kukkulan juurella, jonka rinteitä ja huippua ympäröi ja täytti osittain arkkiherttuan saattojoukko, joka riemuhuudoilla vietti tekoa, mitä se piti kansalliskunnian puollustuksena; osittain katsojia eri kansoista, joita nurjamielisyys englantilaisia kohtaan eli pelkkä uteliaisuus oli houkutellut katsomaan tuon erinomaisen kohtauksen päätöstä. Richard tunkeusi tämän levottoman väkijoukon läpi kuten suuri laiva täysissä purjeissa, joka eteenpäin kulkiessaan halkaisee vyöryvät aallot, huolimatta siitä, että ne heti yhtyvät ja pauhaavat sen perässä.
Kukkulan huipulla oli pieni tasainen tanner, johon molemmat kilpailevat liput olivat pystytetyt; arkkiherttuan ystävät ja saattojoukko oli vielä niiden ympärillä. Keskellä seuraa seisoi Leopold itse, katsellen hyvillä mielin sitä aimotyötä, minkä oli tehnyt, ja kuunnellen niitä ylistyshuutoja, joita hänen liittolaisensa runsaasti hänelle tuhlasivat. Kun hänen tydytetty itserakkautensa paraikaa riemuitsi tästä voitosta, ryntäsi Richard keskelle joukkoa, tosin ainoastaan kaksi miestä seurassaan, mutta vastustamaton voima omassa mielettömässä vimmassansa.
"Kuka on uskaltanut", hän sanoi äänellä, sentapaisella, joka maanjäristystä ennustaa, ja laski kätensä itävaltalaisten sotaviiriin, "kuka on uskaltanut asettaa tämän kelvottoman repaleen Englannin lipun viereen?"
[Kuva: Richard Leijonasydän Pyhän Yrjön kukkulalla.]
Arkkiherttua ei ollut mikään pelkuri ja hänen oli mahdoton kuulla kysymystä siihen vastaamatta. Hän sentään siihen määrään hämmästyi Richardin odottamattomasta tulosta, ja se kauhu, jonka kuninkaan tulinen ja hurja luonne kaikissa vaikutti, käsitti häntä niin väkevästi, että kysymys kahdesti kerrottiin äänellä, joka näytti vaativan taivasta ja maata taisteloon, ennenkuin herttua ennätti siksi tointua, että hän jotenki vakaasti saattoi vastata: "se olin minä, Itävallan Leopold".
"Sitten Itävallan Leopold", vastasi Richard, "heti on näkevä kuinka paljon arvoa Englannin Richard antaa hänen lipulleen ja vaatimuksilleen".
Näin sanoen hän tempaisi lipunvarren maasta, taittoi sen palasiksi, heitti vaatteen maahan ja pani jalkansa sen päälle.
"Näin", sanoi hän, "minä kohtelen Itävallan lippua — onko teidän saksalaisessa ritaristossanne ketään, joka tohtii tekoani moittia?"
Hetken äänettömyys syntyi; mutta urhokkaampaa kansaa ei löydy kuin saksalaiset.