"Minä" ja "minä" ja "minä!" lausui usea ritari herttuan seuralaisista; ja hän itse yhdisti ääneensä niihin, jotka vastaanottivat Englannin kuninkaan manuun.
"Mitä arvelemme?" sanoi kreivi Wallenrode, eräs jättiläisentapainen soturi Unkarin rajalta. "Veljet ja aatelismiehet, tuon miehen jalka tallaa maamme kunniaa — pelastakaamme sitä loukkauksesta ja maahan Englannin ylpeys!"
Näin sanoen hän paljasti miekkansa ja tähtäsi kuninkaaseen lyönnin, joka olisi voinut tulla turmiolliseksi, ellei skotlantilainen olisi pistänyt kilpensä väliin ja siten kääntänyt sen maalistansa.
"Minä olen vannonut", sanoi kuningas Richard — ja hänen äänensä kuului melskeen yli, joka nyt oli yltynyt kovaksi ja hurjaksi — "etten koskaan vaihtaisi iskuja miehen kanssa, jolla on ristinmerkki olkapäällä; elä sentähden, Wallenrode — mutta elä, Englannin Richardia muistaaksesi!"
Tämän sanottuaan hän tarttui pitkää, unkarilaista vyötäisiltä kiinni, ja ilman vertaistaan paininlyönnissä niinkuin muissa sotaisissa harjotuksissa, paiskasi hänen takaperin semmoisella väkivoimalla kuin olisi hän viskattu heittomasiinasta, ei ainoastaan katsojien piirin läpi, vaan kukkulan partaan yli, niin että Wallenrode nurinniskoin vyöryi jyrkkää rinnettä alas eikä pysähtynyt ennenkuin kukkulan juurella, johon hän ikäänkuin kuolleena jäi makaamaan, olkapää sijaltaan väännettynä. Tämä melkein yliluonnollisen voiman näyte ei kehottanut herttuaa eikä ketään hänen seuralaistansa uudistamaan näin arveluttavasti alkanutta ottelua. Etäisimpänä seisojat kyllä helistivät miekkojaan ja huusivat: hakatkaa se saarimaan verikoira kappaleiksi, mutta likempänä oliat peittivät ehkä pelkonsa teeskennetyllä kunnioituksella järjestystä kohtaan ja huusivat enimmästi: "rauhaa, rauhaa! Ristin liiton ja isämme paavin nimessä!"
Nämä ristiriitaiset huudot ilmottivat päälleryntääjäin erimielisyyttä; sillä välin Richard, jalka vielä arkkiherttuallisen lipun päällä, katseli ympärilleen silmäyksellä, joka näytti etsivän vihollista ja jonka alta vihastuneet ylimykset säikähtäneinä väistyivät ikäänkuin leijonan kohotetun käpälän edestä.
De Vaux ja Leopartin ritari seisoivat hänen kummallaki puolellansa, ja vaikka he eivät olleet miekkojansa vetäneet, oli selvää että he olivat valmiit puollustamaan Richardia viimeiseen asti, ja heidän ruumiinrakennus ja nähtävä voima osotti selvästi, että puollustus olisi oleva hurja.
Myöski Salisbury läheni nyt väkensä kanssa, piikit ja pertuskat nostettuna ja joutset jännitettyinä.
Tällä hetkellä saapui Franskan kuningas Philip, pari hoviherraa seurassansa, kukkulalle tiedustelemaan syytä meteliin, ja ilmaisi viittauksilla kummastustaan siitä, kun näki Englannin kuninkaan sairasvuoteelta nousseeksi ja niin uhkaavassa ja loukkaavassa asennossa heidän yhteistä liittolaistansa Itävallan arkkiherttuaa vastaan. Richard punastui, että Philip, jonka terävää ymmärrystä hän kunnioitti yhtä paljon kun inhosi häntä itseään, tapasi hänen kuninkaalle ja ristiretkeiliälle niin vähän sopivassa asemassa, ja läsnäoliat huomasivat, että hän ikäänkuin sattumalta nosti jalkansa häväistyn lipun päältä ja että hänen kiihtyneet kasvonsa muuttuivat kylmän ja välinpitämättömän näköisiksi. Leopold koki myöski jossaki määrin rohkaista mieltänsä, vaikka häntä hävetti että Philip oli nähnyt hänen nöyrästi kärsivän kiivasluontoisen Englannin kuninkaan solvauksia.
Niiden useain kuninkaallisten omaisuutten tähden, joitten johdosta hän alamaisiltaan oli saanut liikanimen Augustus, voitiin Philipiä kutsua ristiretki Ulysseeksi, niinkuin Richard kieltämättä oli sen Achilles. Franskan kuningas oli tarkka, viisas ja varovainen neuvotteluissa, vakava ja tyyni toiminnassa, ja havaitsi selvään sekä noudatti järkähtämättä mitä näki valtakuntansa etujen vaativan — arvokas ja kuninkaallinen käytännössään, sekä urhoollinen, vaikka enemmän valtiomies kun soturi. Omasta ehdosta hän ei olisi ristiretkeen yhtynyt, vaan aikakauden henki oli tarttuvainen ja kirkon miehet sekä hänen aatelistensa yksimielinen halu pakottivat häntä tähän yritykseen. Kussakin muussa tilassa taikka rauhallisemmalla aikakaudella hänen luonteensa varmaan olisi pistänyt enemmän esiin kuin tuon rajupäisen Leijonasydämen. Mutta ristiretkellä, joka itsessään oli aivan mieletön hanke, oli terve järki se omaisuus, jolle annettiin vähin arvo, ja sitä ritarillista rohkeutta, jota aikakausi ja yritys vaativat, pidettiin häväistynä, jos siihen yhtyi vähinkään varovaisuuden vivahus; niin että Philipin ansiot, verrattuina hänen ylpeän kilpailiansa ansioihin, olivat kuin lampun kirkas, mutta pieni valo suuren leimuavan tulisoiton rinnalla, joka ei hyödytä puoleksikaan niin paljon, mutta kymmenesti enemmän vaikuttaa silmään. Philip tunsi alemmuutensa yleisessä mielipiteessä jalo-aatteiselle ruhtinaalle luonnollisella karvaudella, eikä tarvitse kummastella, jos hän koki sattuvaa tilaisuutta käyttää asettaakseen oman luonteensa parempaan valoon kuin kilpailiansa. Nykyinen näytti olevan senlainen tilaisuus, jossa järkevyyden ja mielenmaltin syystä saattoi odottaa vievän voiton yksipäisyydeltä ja tuimalta kiivaudelta.