"Minä en kauan tahdo estää teitä makaamasta, orpanani," sanoi kuninkaatar; "vaikka pelkään että tulette vähemmän levollisesti lepäämään, kun teille ilmotan, että olette veikkanne menettäneet".
"Teidän majesteetinne muistelee tosiaan kovin kauan leikinlaskua, joka jo alkaa käydä ikäväksi", vastasi Edith. "Minä en ole lyönyt mitään veikkaa, vaikka teidän majesteetinne on suvainnut otaksua eli väittää, että olisin niin tehnyt".
"No mutta eikö maar paholainen, vaellusretkestämme huolimatta, ole saanut valtaa ylitsenne, jalo orpanaiseni, ja viekotellut teitä valehtelemaan. Voitteko kieltää, että piditte rubinisormuksenne kultaista rannerengastani vastaan sen päälle, että tuota Richardin ritaria, eli miksi häntä nimittänette, ei voitaisi houkutella vahtipaikaltansa?"
"Teidän majesteetinne on liian korkea minun vastaansanottavaksi", Edith vastasi; "mutta nämä naiset voivat, jos haluavat, todistaa, että teidän majesteetinne itse esitti semmoista veikkaa ja veti sormuksen sormestani juuri minun selittäissäni, etten pitänyt veikkaa tuonlaisesta asiasta neitseelliselle häveliäisyydelle soveliaana.
"Niin, mutta suokaa anteeksi, lady Edith", sanoi eräs toinen ääni, "teidän täytyy sentään myöntää, että puhuitte hyvin suurella luottamuksella tuon ritarin urhollisuudesta".
"Ja sen jos tein, hyväseni", sanoi Edith suuttuneena, "tarvitseeko sinun sentähden pistää sanasi väliin mairitellaksesi hänen majesteetiansa? Minä puhuin hänestä vain niinkuin kaikki puhuvat, jotka ovat häntä taistelutantereella nähneet, eikä minulla ollut enemmän syytä puollustaa kun sinulla halventaa häntä. Mistä vaimonpuolet leirissä puhelisivat, ellei sotilaista ja sankaritöistä?"
"Jalo lady Edith", sanoi eräs kolmas ääni, "ei koskaan voi Kalistalle ja minulle antaa anteeksi, että me teidän majesteetillenne kerroimme, kuinka hän pudotti kaksi ruususilmikkoa kappelin laattialle".
"Jos teidän majesteetillänne", sanoi Edith äänellä, joka sir Kennethistä tuntui kunnioittavasti nuhtelevalta, "ei ole muita käskyjä minulle antaa, kuin hänen hovineitojensa pistosanojen kuuntelemista, niin pyytäisin saada lähteä pois".
"Hiljaa, Florise", sanoi kuninkaatar, "älä meidän siivoutemme tähden unehuta erotusta sinun ja ylhäisen sukulaisenne välillä. — Mutta te, paras orpanani", jatkoi hän jälleen leikillisellä äänellä, "kuinka te, joka olette niin hyväsydäminen, voitte olla meille raukoille suomatta muutaman hetken iloa, kun niin monta päivää nykyään olemme viettäneet itkussa ja hammasten kiristyksessä?"
"Iloitkaatte, niin paljon kuin haluatte, armollinen rouva", sanoi Edith, "mutta kernaammin olisin koko ikäni nauramatta kuin —"